Rakkaustarina

Sain vihdoin luettua 1900-luvun maineikkaimman erotiikkaromaanin, O:n tarinan (Histoire d'O). Ymmärrän nyt paremmin, miksi se oli skandaali ilmestyessään 1954. Teoksen nuori nainen raiskataan, hakataan, sidotaan, nöyryytetään, häväistään, ruoskitaan, lävistetään ja alistetaan rakastajansa (ja tämän lukuisien kavereiden) toimesta, sivu toisensa jälkeen.

Reippaista kidutussessioistaan huolimatta teos jätti kylmäksi. Ensin ajattelin sen johtuvan siitä, että 2000-luvun prostituutiotutkijana olen liian tottunut kaiken maailman erikoisuuksiin. Lopulta päädyin kuitenkin ajattelemaan, että kyse oli kerronnan tavasta: vaikka jokainen peräaukon suurennustoimenpide ja korsetin kiristys käytiin läpi tunnollisesti, vain hyvin harvoin kirjailija kertoi mitään siitä, miten päähenkilö koki kohtelunsa. Eikö hän ollut yhtään ihmeissään huomatessaan nauttivansa raa’asta alistetuksi tulemisesta? Saiko joukkoraiskauksen jälkeen hyvin unen päästä kiinni? Millaisen prosessin kautta masokismin maailmaa tuntematon nuori nainen päätyy ylpeänä esittelemään häpyhuuliinsa lävistettyjä painavia metallirenkaita, joista kaikki voivat lukea hänen herransa nimen?

Ehkä juuri tämä kuvauksen ulkokohtaisuus on saanut vuosikymmenten aikana lukijat arvelemaan, että kirja olisi miehen kirjoittama. Sitä paitsi miehen tekstinä se oli helpompi hyväksyä. Toki sadistinen mieskirjailija olisi poliittisesti epäkorrekti, mutta ranskalaisittain ei nyt suorastaan poikkeuksellinen ajatus. Sen sijaan nainen, joka vaatisi tulla alistetuksi – naisten emansipaatiota (ainakin puheissa) raivokkaasti kannattaneessa maassa sille ei ollut edes sanaa. Puhumattakaan miten se loukkasi vuosituhantisia käsityksiä naisen seksuaalisesta puhtaudesta.

1994 kirjan salanimen takaa paljastui kuitenkin nainen, eikä kuka tahansa nainen. Sorbonnesta englannin tutkintonsa hakenut Dominique Aury käänsi ensimmäisenä ranskaksi mm. Evelyn Waughin, Virginia Woolfin, F. Scott Fitzgeraldin ja T. S. Eliotin tekstejä ja sai paljon kiitosta kirjoituksillaan Ranskan kirjallisuudesta. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluivat mm. André Gide ja Camus. Hänen kertomuksesta kirjan taustoista auttaa paremmin ymmärtämään, miksi se tuntuu päähenkiöön samaistumista paremmin palvelevan miespuolisen sivustalukijan tarpeita.

Aury [kirjan tehdessään 47] kirjoitti teoksen rakastetulleen Jean Paulhanille [69], de Sadea ihailevalle arvostetun kirjallisuusjulkaisun päätoimittajalle. ”Kirjoitin sen yksin, hänelle, kiinnostaakseni, miellyttääkseni ja viihdyttääkseni häntä. En ollut enää nuori enkä erityisen sievä. Piti keksiä jotain, joka voisi kiinnittää hänen kaltaisensa miehen huomion.” Kovin sopimatonta, mutta ainakin tässä tapauksessa se toimi. Vaikka Paulhan pysyi naimisissa ja Auryllakin kaiketi oli muita, heidän suhteensa kesti miehen kuolemaan saakka. Minua tämä Auryn oma tarina kosketti jostain syystä paljon hänen kirjaansa enemmän.

Lopuksi on tapana kysyä, mitä tästä kaikesta opimme? Että menestysromaanin kirjoittaminen on hyvä konsti iskeä ranskalaisia intellektuelleja?

Toinen mahdollinen opetus voisi kuulua 80-vuotiaan Auryn huumoria mukaillen: ”Naiset ovat aivan yhtä siveettömiä kuin miehetkin. Kukaan ei vain ole huomannut sitä.”