28.11.06

Huulipunafeminismistä

Nyt olen löytänyt naispoliittisen identiteetin. Lipstick-, girlie- tai slut feminism tarkoittaa uutta aaltoa, jolle oikeus oman ruumiinsa ja seksuaalisuutensa hallitsemiseen nousee kysymykseksi sukupuolten välisestä tasa-arvosta yleensä.

Ensimmäisen kerran kuulin huulipunafeminismistä noin puolitoista vuotta sitten Texasissa opettavalta professoriystävältäni. Hän ihmetteli yliopistonsa nuoren polven opiskelijanaisia, jotka lukivat naistutkimusta ja käyttivät piikkikorkokenkiä. Osittain huulipunafeminismissä onkin kyse vastareaktiosta ns. toisen aallon feminismiin, jossa seksistä puhutaan lähinnä erilaisien hyväksikäytön muotojen kautta ja joka määrittelee tiukasti ”oikean” (luottamuksellisessa parisuhteessa tapahtuvan) seksin ja ”väärän” (kaupallinen seksi, naisen asettuminen objektiksi, usein myös SM) seksin. Huulipunafeministit julistavat, että he eivät ole valmiita korvaamaan miesten pakkonormeja naisliikkeen asettamilla pakkonormeilla.

Tietysti huulipunafeminismikin jakautuu oikeistolaiseen ja vasemmistolaiseen suuntaan. Oikeistolaiset korostavat liberalistisesti yksilöllistä valintaa ja seksiä feminiinisenä aseena taistelussa vallasta. Me vasemmistossa taas puhumme pluralismista, että yksilöllisen valinnan huomioiminen ei saa tarkoittaa sitä, että rakenteellinen riisto ja eriarvoisuus jää huomaamatta. Seksuaalisessa repressiossa ei nimittäin ole kyse vain siitä, saako länsimainen valkoinen nainen käyttää aniliininpunaista huulipunaa viestittämättä olevansa bimbo. Siinä on kyse myös raiskauksista, pakkoavioliitoista, oikeudesta ehkäisyyn ja aidsista - siis miljoonien ihmisten hengestä. Oleellinen ero ehkä on, että vasemmistolaisessa huulipunafeminismissä ei korosteta niinkään seksiä valtana (power), vaan oman elämänhallinnan ja itsensä tuntemisen lähteenä (empower).

22.11.06

Ensimmäiset hetkeni (runo)

Minulle on tullut tavaksi lukea lapsille pari runoa, kun käyn iltaisin peittelemässä ja antamassa iltasuukot. Joskus mietin, ovatko aikuisille kirjoitetut runot liian hurjia varhaismurkuille juuri ennen nukkumaan menoa. Mutta lapset rakastavat niitä. Tiitiäisen satupuu tuntuu heistä jo liian lapselliselta.

Laitanpa tännekin tämänhetkisen lempirunoni, joka on Katri Valan Ensimmäiset hetkeni. Minusta se on paitsi kaunis, raaka ja herkkä, myös hyvin poliittinen runo.

Kaikki elämä oli silloin kadonnut maasta,
ja Lapin aurinko miltei sammunut.
Revontulien vihreät ja rikinkeltaiset soihdut
häipyivät jo kalveten tunturin huippujen taa,
kun suuren tuskan jälkeen
lepäsin vihdoin kalpean äitini rinnalla
aamukuutamossa.

Äitini hymyili ja itki,
ja minä vaistosin vain
hänen lämpimien rintojensa tuoksun
ja imeydyin kiinni punaisiin päihin,
ja niin valui pieneen ruumiiseeni
surullista ja kaunista elämää
valkoisena, voimallisena maitona.

Eikä minussa ollut pelkoa
tuon lämpöisen rikkauden loppumisesta.
Äitini rinnat olivat ehtymättömät kuin maa,
joka yhä uudestaan antaa ravinnon
myriaadeille yksilöille.
En myös tuntenut sääliä
nuorta äitiäni kohtaan,
joka verellänsä oli ruokkinut
ja yhä ruokki minua.
Minulla oli jumalainen oikeus olla julma,
niin kuin kaikella versovalla elämällä on.

14.11.06

”Antaisitko lapselle kiven, kun hän pyytää leipää?”

Eilen hyväksyttiin Tampereella ensimmäinen tilaaja-tuottajamallin mukaan rakennettu talousarvio. Elämme jännittäviä aikoja: kun lähes kaikki momentit jaetaan uudestaan, on suuri vaara, että sieltä jonkin palvelun rahat unohtuvat kokonaan ja aika monen arvioidaan väärin. Toisaalta meillä valtuutetuilla ei ole mitään mahdollisuutta arvioida, mihin tässä nyt painotutaan, koska viime vuoden talousarviossa luvut koottiin ihan toisin. Valtuuston epävarmoista tunnelmista johtuen saatiin vielä viimeisissä neuvotteluissa sen verran hyviä asioita, että talousjohtaja Juha Yli-Rajala sai päänsäryn ja kommunistien Jari Heinonenkin lähti budjettisopuun mukaan.

Käsittelyssä sain vastauksen aloitteeseeni aamiaistarjoilun käynnistämisestä Tampereen koulussa. En kyllä suoraan sanoen odottanutkaan, että se kerralla menisi läpi, mutta sainpahan keskustelua aikaiseksi. Seuraavassa valtuustossa teen vaatimattomamman aloitteen aamiaiskokeilusta ainakin yhdellä ala-asteella. Olen myös sopinut aiheesta tapaamisen tulevan lasten ja nuorten asioiden apulaispormestarin Sirkka-Liisa Virtasen kanssa. Yhden koulun kokeilu on siinä rajoilla, että sen voisi läpi saadakin.

Aloitteeni taustalla on ajatus siitä, että poliitikot eivät voi loputtomiin vastata lasten pahoinvointiin lisäämällä psykologeja. Jotain on voitava tehdä myös niille syille, joiden vuoksi ikäkaudesta riippuen 10-20 % nuorista kärsii mielenterveysongelmista. Yksi voimakkaasti syrjäyttävä tekijä on leimautuminen koulussa häiriköksi. Ja niinhän siinä käy, jos aamiainen jää väliin.

Saamassani vastauksessa ei sinällään ideaa tuomittu, mutta toivottiin keskustelua kodin ja koulun työnjaosta. Minusta koko aihe on absurdi: Ensinnäkin olennainen asia on lapsista huolehtiminen, ei eri instituutioiden reviirirajat. Toiseksi, jako näihin kahteen jättää kasvatusvastuun ulkopuolelle koko muun yhteisön.