10.10.07

Kaikkien maiden seksityöntekijät, liittykää yhteen!

Vielä yhdestä asiasta haluan Sofian reissuni (ks. edelliset blogimerkinnät) pohjalta kertoa: Sofiassa nimittäin järjestyi ensimmäinen laajempi tapaaminen seksityöntekijöiden eurooppalaise verkoston ICRSE:n ja SWANin eli Itä-Euroopan ja Keski-Aasian seksityöntekijöiden kattojärjestön välillä. Tapaaminen oli historiallinen, sillä en tiedä kahden maanosan seksityöntekijäverkostojen koettaneen aikaisemmin näin organisoitua yhteistyötä. Jopa paikallinen seksityöntekijöiden järjestäytyminen on vasta alussa, kansainvälisesti vielä haparoivempaa.

Järjestöillä on paljon yhteistä. ICRSE perustettiin vuonna 2005 (olen kirjoittanut siitä blogissani aikaisemmin) ja SWAN vuotta myöhemmin. Molemmat ovat omaksuneet (tietääkseni) alun perin San Franciscossa kehitetyn kaksoisrakenteen: jäseniksi pääsevät entiset ja nykyiset seksityöntekijät, mutta myös ”liittolaiset”, millä tarkoitetaan seksityöntekijöiden parissa työskenteleviä ja heidän näkökulmaansa kunnioittavia sosiaali- ja terveysalan ihmisiä, ihmisoikeus- ja ammattiyhdistysaktivisteja sekä tutkijoita. Myös SWAN omaksui Brysselissä hyväksytyn seksityöntekijöiden oikeuksien manifestin ja on kääntänyt sitä useille kielille.

Oikeastaan ainoa konkreettinen tapaamisessa sovittu oli yhteinen kampanja seksityöntekijöihin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä 17.12. Tärkeämpää kuitenkin oli, että ihmiset tapasivat toisiaan, verkostoituivat ja jakoivat kokemuksia. Langat kahden mantereen seksityöntekijöiden arkeen ovat hentoiset, mutta ne ovat olemassa.

9.10.07

Seksityö Euroopassa 2007

Jatkoa Sofian kuulumisiin… Tässä lyhyitä huomioita seksityöntekijöiden asemasta eri puolilla Eurooppaa.

Euroopassa yleensä on TAMPEPin mukaan selkeä tendenssi traditionaalisesta katuprostituutiosta sisätiloihin. Syynä on tiukentunut samanaikaisesti monissa maissa tiukentunut kontrolli. Erityisesti muutos näkyy Etelä-Euroopassa, joissa joillakin kaduilla on päivystetty jo tuhansien vuosien ajan. Pohjoisemmassa muutoksen taustalla saattaa olla myös uusi kommunikaatioteknologia. Toinen iso trendi on liikkuvuuden lisääntyminen. Köyhemmistä maista matkataan kiihtyvällä tahdilla rikkaampiin seksitöihin, mutta myös rikkaiden maiden seksityöntekijät vaihtavat toimialuettaan, joko parempien tulojen tai pienempien riskien toivossa (ja jotkut ihan vaan nähdäkseen maailmaa).

Puolassa tämä muutos on vaikuttanut niin, että kadulla toimivat edelleen ne vanhemmat seksityöntekijät, jotka ovat siellä tottuneet toimimaan, mutta nuoremmat siirtyvät järjestäen sisätiloihin. Ilmiö on mielenkiintoinen, sillä monissa muissa maissa ero on etninen: paikalliset tekevät sisä- ja maahanmuuttajat ulkotöitä. Sosiaalityöntekijä Puolasta kertoi myös ongelmista tautitorjunnassa: vaikka he ovat saaneet aikaiseksi anonyymin testausjärjestelmän, parittajan alla työskentelevät naiset eivät voi sitä käyttää, sillä parittaja vaatii testitulokset säännöllisesti nimellä (muutenhan sairastunut nainen voisi laittaa ystävän puolestaan testeihin). Parittajan takaamat säännölliset testit ovat huono juttu siksikin, että se tuudittaa asiakkaat väärään turvallisuuteen ja saa heidät vastustamaan turvaseksiä. Jos seksityöntekijä sairastuu, hänet palautetaan lähtömaahan. Lisäksi turvaseksin suosiota laskee se, että seksityöntekijän täytyy itse ostaa kondominsa. Kun aktin hinta on 10 euroa ja Durex on hyvinkin euron luokkaa, se on jo iso menoerä.

Iso-Britanniassa Lontoossa miesten miehille tarjoamat seksipalvelut ovat siirtymässä Latinalaisesta Amerikasta tulevien seksityöntekijöiden käsiin. Maahan tullessaan he työskentelevät ensin jokin aikaa gay-bordelleissa, mutta siirtyvät heti kieltä opittuaan joko itsenäisiksi tai seuralaispalvelujen listoille. Mielenkiintoinen ja ainakin itselleni uusi asia oli, että monet heistä käyttävät steroideja lisätäkseen lihasmassaa ja siten parantaakseen asemiaan seksimarkkinoilla. Lähtö- ja kohdemaiden suurten tuloerojen vuoksi on seksillä mahdollista päästä huomattaviin ansioihin. Kotimaassaan ainakin osa palaa heterokulttuuriin.

Saksassa siirtyminen hyvinvointivaltiosta neoliberaaliin riskien ja haittojen hallintaan on johtanut siihen, että erityisryhmiä ei enää edes yritetä sulauttaa valtaväestölle suunnattuihin palveluihin. Niille on olemassa erityispalvelut erityistiloissa – erityiskontrollin alla. Pahimmin tämä iskee sellaisiin ryhmiin, jotka kantavat kaksoisstigmaa, esimerkiksi huumeita käyttäviin seksityöntekijöihin. He ovat valtakulttuurista psykososiaalisesti eristäytyneitä, mutta eivät toisaalta identifioidu myöskään seksityöntekijöiden omiin vertaisyhteisöihin. Kaksoisstigman vuoksi he ovat vahvasti kriminalisoituja. Lain suojan puuttumisen ohella he ovat usein poikkeuksellisen kykenemättömiä suojelemaan itseään esimerkiksi hyväksikäytöltä ja raiskauksilta. Saksassa tuli voimaan 2002 laki, joka sääntelee prostituutiota. Samalla alalta pois tahtovien tukitoimia parannettiin. Käytännössä laki on toiminut hyvin niiden seksityöntekijöiden kohdalla, joilla on riittävä taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma. Samalla kuitenkin vastentahtoinen ja harmaa prostituutio on lisääntynyt. Laki on tuonut joitakin parannuksia entiseen, mutta paikallisten mukaan se pitäisi miettiä kokonaan uudestaan samanaikaisesti ulkomaalais- ja huumelakien kanssa.

Ranskassa tiukat parituslait kieltävät edelleen seksityöntekijöiltä yhteistoiminnan. Samanaikaisesti poliisi ei tarjoa mitään suojaa, paikoitellen on jopa turvallisuusuhka. Paikallinen seksityöntekijöiden järjestö onkin kampanjoinut sen puolesta, että seksityöntekijät tukeutuisivat toisiinsa. ”Parempi olla hengissä kuin kunnioittaa lakia!”

Pietarissa seksityö on jakautunut kahtia, lähinnä internetin kautta toimiviin itsenäisiin seksityöntekijöihin ja bordellien ja hotellien organisoituun toimintaan. Tavoitettujen seksityöntekijöiden keski-ikä on 23, heillä on toisen asteen koulutus ja he ovat pääosin muualta tulleita. Osa jatkaa matkaansa edelleen länteen

8.10.07

Terveyspalvelut kaikille

Terveisiä Sofiasta, Social Inclusion and Health - Crossing the Borders -konferenssista:

EU:n Correlation-verkoston tavoitteena on kehitellä käytäntöjä ja politiikkoja, jotka takaisivat kaikille ihmisille yhtäläiset oikeudet terveys- ja sosiaalipalveluihin (ja myös laajemmin yhteiskuntaan). Olen ollut monissa fiinimmissä seminaareissa, mutta en varmaan yhdessäkään, jossa niin monella osallistujalla on niin rautainen kokemus käytännön ruohonjuuritason työstä todella vaikeissa olosuhteissa. Suurin osa verkoston jäsenistä on seksityöntekijöiden, huumeiden käyttäjien, maahanmuuttajien ja/tai nuorten parissa työskenteleviä sosiaali- ja terveyspalvelujen työntekijöitä, tutkijoita ja aktivisteja. Toimintaan kuuluu vahva vertaistuen ja emansipaation ideologia, joten sitä suunnitellaan ja toteutetaan yhdessä ’kohderyhmiin’ kuuluvien ihmisten kanssa. Tämänkin tapahtuman yhteydessä oli sekä huumeiden käyttäjien että seksityöntekijöiden kansainvälisten verkostojen tapaamiset.

Yksi verkoston keskeisistä tavoitteista on universaali pääsy terveyspalveluihin. Kyse on ennen muuta ihmisoikeuksista, mutta vaatimuksen toteutuminen hyödyttäisi suoraan myös etuoikeutettua natiiviväestöä: esimerkiksi hiv:n leviämisriski on huomattavasti pienempi, jos kaikki hoidetaan. Ongelmana on, että Euroopassa on kahden luokan potilaita. Periaatteessa terveyspalveluihin oikeutettujen maahanmuuttajien pääsyä terveydenhuollon piiriin rajoittavat systeemin byrokraattisuus, rasismi ja monikulttuurisen kompetenssin puute.

Brittitutkija Jane Fountain esitteli projektiaan, jossa pohdittiin maahanmuuttajien pääsyä terveyspalveluihin. Hänen mukaansa maahanmuuttajaystävällisen mallin kehittely edellyttää ainakin
  • maahanmuuttajien avainhenkilöiden hyödyntämistä portteina kulttuuriin
  • palvelujen käyttäjä tai hänen taustaryhmänsä ovat oikeasti mukana palvelujen suunnittelussa, eivät vain satunnaisia lausunnonantajia
  • palvelun käyttäjien joukosta rekrytoidaan vapaaehtoisia ja palkattuja työntekijöitä tuottamaan palvelua

Näissä kaikissa on tietenkin tärkeää huomata, että kategoriaan ’maahanmuuttaja’ kuuluminen ei tee päteväksi edustamaan ketä tahansa ei-natiivia. Chileläisellä ateistilla ja pakistanilaisella muslimilla voi olla todella vähän yhteistä, ja usein miesten valikoituminen maahanmuuttajaryhmien äänitorviksi on johtanut maahanmuuttajanaisten tarvitsemien palvelujen vähättelyyn, tyyliin ’meidän yhteisössämme ollaan yksiavioisia, joten sukupuolitautitesteille ei ole tarvetta’.

Fountainin malli on kannatettava, mutta valitettavasti sen edellyttämien toimenpiteiden kanssa ollaan Suomessa ihan alkumetreillä. Ja sitten on muistettava, että näilläkin eväillä kyetään tarttumaan vain siirtolaisten yhteen segmenttiin, siihen, joka on virallisesti ja pitkäaikaisesti maassa. Nopeasti maasta toiseen muuttavat ihmiset (joiden määrä kasvaa koko ajan) eivät voi osallistua palveluiden suunnitteluun, ja paperittomat siirtolaiset (joiden määrä myös kasvaa) ovat ulkona koko palvelujärjestelmästä. Omakin tutkimustyöni tavoittaa vain Suomessa pitempään asuvia seksityöntekijöitä, sillä pikaisilla kävijöillä ei ole aikaa/intressiä lähteä pitkäjänteiseen tutkimusyhteistyöhön.

Liikkuvien siirtolaisten osalta näyttivät muut olevan toistaiseksi yhtä keinottomia kuin minäkin. Kuitenkin monilla aloilla pahimmat ongelmat ja ihmisoikeusloukkaukset liittyvät juuri tähän nopeasti vaihtuvaan työvoiman segmenttiin, joten siihen kiinni pääseminen olisi äärimmäisen tärkeää. Ainoa keino näyttäisi olevan rajat ylittävä toiminta, mutta niin kauan kuin tutkimus- ja kehittämisrahoitus on pitkälti kansallista, kansainväliseen kenttätason tutkimukseen on vaikea löytää rahoitusta.

Sen sijaan paperittomien (mutta pitkäaikaisesti paikallaan oleskelevien) siirtolaisten kanssa Euroopassa ollaan Suomea valovuosia edellä. Monissa maissa on lähinnä kolmannen sektorin toimesta lähdetty kehittelemään anonyymejä terveys- ja sosiaalipalveluja heitä varten.