3.9.08

Lenin ja vallankumous

Kuljin ohi kahden nuorukaisen, ikää heillä ehkä 17 vuotta. Kumpikin ilmeisen tiukkoja aatteen miehiä. Keskustelun aiheena oli eräs kolmas toveri, joka suhtautui huolestuttavan kevytmielisesti Leninin teksteihin. Jossain sydämen tienoilla ailahti nostalgia; en ollut aikoihin muistanut koko Leniniä.

Minulla on aina ollut vähän hankala suhde Leniniin. Pidän kovasti siitä nauravasilmäisestä Lenin-sedästä, joka katselee lukuisista lapsuuteni tauluista, korteista, kirjoista ja maalauksista. Aikuisena olen kuitenkin käsitellyt hänen tuotantoaan tavalla, jota nuo pojat varmaan pitäisivät kevytmielisenä.

Minua vaivaa ikävä tunne, että Lenin tiesi asioiden olevan muuta kuin miltä ne näyttivät: Lenin tiesi, ettei vuosi 1917 ollut ”työväen vallankumous” vaan pienen porukan (Saksan sodanjohdosta käsin suunniteltu) vallankaappaus.

Minä en usko vallankumouksiin, ainakaan sanan yleisessä merkityksessä. Ajattelen, että ihmisten arjen kannalta olennainen valta sijaitsee kulttuurissa, hallintojärjestelmässä ja tuotantorakenteessa. Ne muuttuvat hitaasti, kumouksellisia muutoksia aiheuttavat korkeintaan luonnonmullistusten kaltaiset kriisit, joiden seuraukset ovat kaikkea muuta kuin tavoiteltavia. Joskus yhteiskunnallista kehitystä voidaan nopeuttaa tai hidastaa vaihtamalla johtajia, mutta silloin kyse on vallankaappauksesta. On aivan mahdollista, ettei tavallinen ihminen kaappausta edes huomaa: vielä Jeltsinin aikaan Venäjältä löytyi ihmisiä, jotka uskoivat elävänsä tsaarinvallan alla.

Todelliset vallankumoukset ovat sellaisia kuin ”teollinen vallankumous”, jossa ihmisten olemassaolon ja keskinäisen kanssakäymisen säännöt menevät merkittävällä tavalla uusiksi – tuotannosta, aikakäsityksestä ja perheinstituutiosta lähtien. Sellaiset syntyvät sukupolvien kovan työn ja keskinäisten kamppailujen tarkoittamattomina seurauksina.
Tällaista kokonaan toisenlaista olemisen ja yhteisöllisyyden tapaa voi ja kannattaakin tavoitella ja näin Leninkin varmasti ajatteli. Vaikka inhimillisesti tavoitettavissa olevat muutokset ovat historiallisesti pieniä, ne ovat joka tapauksessa muutoksia.

Sitä paitsi maailmani olisi ikävämpi ilman noita nuoria ja vakavamielisiä marxisti-leninistejä.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

On mukavaa lukea jonkun naisenkin ottavan kantaa valtavirrasta poiketen.Keski-ikäisenä suomalaisena miehenä ja pienen pojan isänä ei ole järin mukavaa lehdistä lukea lähes päivittäin oman lajinsa pohjattomasta pahuudesta.Aiot tutkia seuraavaksi rakennusalaa;olen jo puolitoista vuotta väsäillyt blogia Ihmisiä telineillä,kirvesmiehen näkökulma nykypäivän hillittömään menoon.

Anna Kontula kirjoitti...

Hei vaan Nils-Aslak!

ja kiitos kehuista. Olen kyllä tietoinen blogistasi: itse asiassa se on niitä harvoja blogeja, joita tällä hetkellä säännöllisesti seuraan.

Enemmän vain saisit kirjoittaa siitä rakentamisesta...

Itse tulen juuri luentokeikalta Barcelonasta, jossa pääsin katsomaan Sagrada Familiaa. Kokemus oli melkoinen: kirkkoa alettiin rakentaa 1800-luvulla ja arvioitu valmistumisaika on tällä vuosisadalla, mutta kyllähän se tiedetään miten nuo aikataulut pitää... Mietin, että Barcelonassa täytyy olla kokonaisia rakentajasukuja, jotka ovat tehneet elämäntyönsä siellä, rakentaminenhan kulkee usein isältä pojalle. Miltähän tuntuu rakentaa jotain niin valtavaa, että tietää, ettei se valmistu omana tai ehkä vielä lastenkaan elinaikana?