21.12.09

Epätasa-arvoa tasa-arvokysymyksissä

Muistattehan vanhan feministisen iskulauseen, että naisen palkkaeuro on 80 senttiä? Tällä viitataan sitkeästi säilyneeseen palkkavinoumaan, jonka johdosta naiset saavat samastakin työstä keskimäärin pienempää palkkaa kuin miehet – nais- ja miesvaltaisten alojen palkkaeroista nyt puhumattakaan. Sitten on tietysti vielä ”lasikatto” eli naisten vaikeus edetä paremmin palkattuihin johtotehtäviin.

Viime aikoina päätään nostanut miesliike on puolestaan huomauttanut, kuinka miesten keskimääräinen elinikä on huomattavasti naisia lyhyempi. Ja samoin kuin naisten alhaisempaa palkkatasoa on selitetty naisten arkuutena pyytää, voidaan miesten eliniänodotteeseen todeta, että mitäs ryyppäätte ja poltatte tupakkaa. Tällainen vastuun siirtäminen yksilöille ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kyse on myös rakenteista ja siten myös yhteiskunnallisesti tuotetusta epätasa-arvosta. Eivät naiset arastele liian suurta palkkaa eivätkä miehet juo viinaa kuollakseen nuorena.

Kiinnostavinta kuitenkin on, että aikamme näkee ongelman sukupuolten välisissä palkka- ja elinikäeroissa, mutta pitää niitä luokkien välillä ihan normaaleina. Tiedossa on, että raskasta ruumiillista työtä tekevä duunari saa paljon pienempää palkkaa kuin pomonsa, mutta myös kuolee huomattavasti tätä nuorempana. Meistä se on asioiden oikea ja luonnollinen järjestys?

Rauhallista joulua kaikille.

29.11.09

Vanhustenhoidon tilanteesta

Päätin juuri viikon työharjoittelun Koukkuniemen vanhainkodissa. Kaupunginvaltuutettu joutuu jatkuvasti tekemään päätöksiä pelkästään asiapapereiden ja johtavien virkamiesten esittelyiden pohjalta. Minä uskon kokemukselliseen tietoon. Vaikka kaikkiin asioihin ei voi itse perehtyä, koetan mahdollisimman perusteellisesti ottaa itse selvää asioiden laidasta. Tämän viikon olen tehnyt yksinkertaisia hoitotöitä, siivonnut, pessyt, pukenut, syöttänyt, lukenut ja jutellut niitä näitä.

Mitä sellaista sitten opin, jota ei valtuutetuille toimiteta asiakirjoissa? Ainakin minulle on nyt aivan eri tavoin selvä se mekanismi, että kun kotihoitoa tuetaan, laitoshoitoon tulevat vanhukset ovat koko ajan huonokuntoisempia. Nykyään täytyy Koukkuniemeen päästäkseen olla aika pöhkö tai sitten näytellä hyvin. Osastollani noin puolella oli diagnosoitu dementia. Se tarkoittaa, että asukkaat eivät välttämättä muista huoneensa sijaintia tai sitä, onko tänään jo syöty lounasta. Useimmat eivät pysty vähänkään pitempään keskusteluun. Levyraati-kerhossa pitää pisteet kysyä nopeasti, tai vasta soitettu kappale unohtuu.

Papereista en myöskään näe sitä naurua ja hyvää tuulta, jolla hoitohenkilöstö hallitsee osaston arkea. Asukkaisiin suhtaudutaan ystävällisesti ja heidän yksilöllisiä toiveitaan kunnioitetaan. Hoitajat tuntevat asukkaiden tavat ja mieltymykset, kuka ottaa maitoa, kuka haluaa annostella itse kerman kahviinsa ja kuka ei niin välitä saunasta. Osastolla jutellaan, lauletaan ja joskus tanssitaankin – sen, mitä aika antaa arkirutiineilta myöten.

Koukkuniemessä ollaan tietenkin huolissaan lamasäästöjen vaikutuksista henkilöstömääriin. Jo nyt mennään osittaisen sijaiskiellon vuoksi henkilöstösuositusten alarajoilla ja öisin voi olla tunteja, jolloin osastolla ei ole yhtään hoitajaa. Silloin pitää vain toivoa, ettei kukaan asukeista päätä lähteä vaeltelemaan, kaadu tai herätä muita… ja vuoden vaihteessa ollaan sijaiskieltoa entisestään tiukentamassa.

Henkilökunta ja jotkut asukkaatkin kritisoivat myös päätöstä hoitaa kaikki osastolla loppuun saakka. Aikaisemmin varsinaisille vanhusosastoille sijoitettiin toimintakykyisempiä vanhuksia, jotka sitten kunnon jossain vaiheessa heiketessä siirrettiin erillisille hoito-osastoille. Uudistuksen ideana oli tietenkin tarjota virikkeellinen ympäristö kaikille ja siten estää rappeutuminen, joka siirrosta hoito-osastolle monien kohdalla seurasi. Ajatellaan, että pirteämpien asukkaiden touhu vetää muita mukaan toimintaan ja ehkäisee masennusta.

Valitettavasti mekanismi toimii myös toisin päin ja hyvin huonokuntoisten vanhusten pariin joutuneen tulokkaan toimintakyky saattaa laskea nopeasti. Ja kun pirteitä asukkaita on koko ajan vähemmän, hoitohenkilökunnan kovimpia haasteita on taistelu lamauttavaa apatiaa vastaan.

Silti kannatan ajatusta enemmän tai vähemmän höppänöiden ja raihnaisten vanhusten tuomisesta valtavirtaan. Tällöin vain sijoituskohteena pitäisi olla suljetun osaston sijaan yhteiskunta. Tiedetään, että aisti- ja tapahtumavirikkeet parantavat dementiaa sairastavien elämänlaatua ja ehkäisevät rappeutumista. Siten paras paikka näille ihmisille olisi oma rauhallinen huone suuressa ja tapahtumarikkaassa perheyhteisössä.

Joitakin vuosia sitten kuulin esitelmän tanskalaisesta hoitokodista. Siellä mummoille puettiin aamutoimien jälkeen pusero, jonka niskaan oli ommeltu lähetin. Sen jälkeen asukkaat saivat vapaasti poistua talosta: ympäröivien korttelien ihmiset olivat tottuneet katukuvassa näkyviin puseroihin ja auttoivat tarpeen mukaan. Päivän päätteeksi vanhukset sitten kerättiin pakettiautolla yhteisillalliselle. Kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä systeemiin.

25.10.09

Blogi syyslomailee

Blogini jää tänään syyslomalle, joka kestää marraskuun puoliväliin asti. Sinä aikana ei myöskään lukijoiden kommentteja blogiteksteihin julkaista.

Aurinkoisia syyspäiviä!

Anna

Voiko viranomaiseen luottaa?

Tällä viikolla Pro-tukipiste päätti ihmiskauppahankkeensa erinomaiseen seminaariin. Referoin tässä lyhyesti yhtä puhujista, Oulun kansainvälisen työn pappia Árpád Kovácsia.

Kovács kertoi, että usein häneltä kysytään, miten ihmiskaupan uhrin tunnistaa. Hän vastaa, ettei ole asiasta kiinnostunut. Enemmän häntä kiinnostaa henkilön avuntarve kuin se, mihin lainsäädännölliseen kategoriaan tämän tapaus asettuu. Joskus ihmiskaupan uhrien suojelujärjestelmä voi olla kelpo väline vaaranalaisessa asemassa olevien ihmisten auttamisessa. Usein se ei ole. Joskus se olisi, mutta sitä ei saa käyttää. Kovács nosti esiin kolme ulkomaalaisten ryhmää, joiden kohdalla suomalaiset auttamisjärjestelmät toimivat huonosti.

Ensimmäisen ryhmän muodostavat turvapaikanhakijat, jotka kerran Euroopan unioniin päästyään maksavat ihmissalakuljettajille valtavia summia jatkokuljetuksesta Suomeen. Kun tällainen henkilö sitten joutuu tekemisiin viranomaisten kanssa, hänet käännytetään turvapaikkahakemusta käsittelemättä takaisin ensimmäiseen maahan (eli on ns. Dublin-tapaus). Myöhemmin Pakolaisneuvonnan Piritta Raivio kertoi merkittävän osan heillä heränneistä ihmiskauppaepäilyistä liittyvän juuri Dublin-tapauksiin ja että uhriutuminen on tällöin tapahtunut turvalliseksi luokitellussa maassa). Eräs mies oli käännytyspäätöksen saatuaan rukoillut poliisia palauttamaan hänet mieluummin lähtömaahan Irakiin kuin Kreikkaan, sillä ihmissalakuljettajille velkaantumisen jälkeen hän arvioi henkensä olevan suuremmassa vaarassa jälkimmäisessä maassa. Poliisi ei suostunut pyyntöön.

Toiseen ryhmään kuuluvat suomalaisen miehen kanssa avioituneet etelä- ja itä-aasialaiset naiset. Kovács korosti, että monet näistä avioliitoista ovat siinä määrin toimivia kuin suomalaisten keskinäisetkin, mutta että naisten epäitsenäinen asema aiheuttaa potentiaalisen riskin. Naisilla on vaihtelevasti tietoa oikeuksistaan ja he ovat sosiaalisesti, taloudellisesti, kielellisesti ja informaation saannin osalta riippuvaisia miehensä hyvästä tahdosta. Kovács puhui myös siitä, että vaikka he ovat havainneet näissä yhteyksissä myös vaimokauppaa, aina ei ole järkevää käynnistää ihmiskauppatutkintaa. Hän kertoi tapauksesta, jossa alun alkaen vaimoksi myyty thaimaalainen nainen oli tyytyväinen aviomieheen ja elämäänsä Suomessa.

Kolmas Kovácsin esiin nostama ryhmä ovat Euroopan Unioniin liittyneistä entisistä sosialistimaista tulevat opiskelijat. Heitä houkuttaa Suomeen halpa ja laadukas koulutusjärjestelmä, mutta matkustuspäätöstä tehdessään heillä ei ole realistista käsitystä elinkustannuksista täällä. Seurakunnan ulkomaalaistyö tavoittaa heitä ilman ruokaa ja/tai asuntoa. Vaikka nämä nuoret eivät altistuisi Suomessa suoraan ihmiskaupalle, ainakin kohtuuttomiin ja lainvastaisiin työehtoihin.

Kiinnostavaa puheenvuorossa oli myös Kovácsin kokemus viranomaisista. Alun perin entisen Jugoslavian alueelta kotoisin oleva pappi muistutti, että suurimmalle osalle maailman ihmisistä suomalaisten usko viranomaisiin on aivan käsittämätön: ”Rehellisyys ja luottamus viranomaisiin ovat hyvinvoivan länsimaisen keskiluokan etuoikeus.” Hänellä on tapana sanoa hädässä olevalle henkilölle, että tämä voi kyllä pääsääntöisesti laskea suomalaisen viranomaisen lahjomattomuuteen ja lain noudattamiseen (joskin tiedossa on kyllä myös päinvastaisia esimerkkejä). Apua heiltä voi kuitenkin odottaa vain, jos ongelmasi on järjestelmässä tunnistettu, lokeroitu ja osoitettu jonkin tietyn työntekijän vastuualueeseen – viranomaisten tehtävänä ei ole auttaa ihmisiä, vaan hoitaa työnsä. Laajempi henkilön elämäntilanteen tarkastelu on mahdollista lähinnä vain kolmannella sektorilla.

(Kirjoitettu muistin varassa, joten teksti saattaa sisältää pieniä epätarkkuuksia.)

17.10.09

Rauhanaseet Afganistanissa

Olen nyt ollut jonkin aikaa jäsenenä Helsingin Sanomien HS-raadissa. Se on hyvä tehtävä sikäli, että tulee pohdittua omia mielipiteitään hyvin erilaisiin asioihin, vaikka harvat pohdinnat lehteen asti päätyvätkään.

Tällä viikolla aiheena oli Afganistanin sota. Mielestäni länsimaiden joukkojen pitää vetäytyä maasta. Siihen aikaan kun Neuvostoliitto hääräsi Afganistanissa, naljailtiin osan Neuvostoliiton ystävistä uskovan ”rauhanaseisiin”. Nyt näyttää siltä, että rauhanaseisiin uskotaan Natossa – ja meillä Suomessa.

Nato-johtoinen ISAF-sotaoperaatio, johon Suomikin osallistuu, on merkinnyt afganistanilaisten siviilien tappamista ja tuen antamista hallinnolle, joka rikkoo räikeästi ihmisoikeuksia ja demokraattisen oikeusvaltion periaatteita.

Siviileille tuhoisia ilmapommituksia on käytetty massamitassa USA:n terrorisminvastaisen operaation puitteissa. Pommituksia on perusteltu mm. ISAF-joukkojen työn tukemisella. Paikalliset lähteet ovat kertoneet sadoista viattomista kuolleista, joiden tarkkaa määrää ei kukaan edes tilastoi. YK:n Afganistan-toimiston mukaan sodassa kuolee vuosittain tuhansia siviilejä.

Yleisin harhakuva käydyssä Afganistan-keskustelussa on ollut se, että suomalaiset ovat mukana puolustamassa demokratiaa ja ihmisoikeuksia, jotka Afganistaniin palautettiin syrjäyttämällä talebanit. Sotatoimet eivät kuitenkaan paranna ihmisoikeuksia, ja Afganistanin nykyhallintoa tukemalla Suomikin antaa hyväksyntänsä mm. lehdistönvapauden rajoittamiselle, vaalivilpille ja naisia vastaan suunnatulle politiikalle. Tutkikaapa, millaisia lakeja Suomen joukkojen tukema Afganistanin hallitus laatii!

Tietenkään Afganistanin naisia ei saa jättää yksin, kuten rauhanaseisiin uskovat sotaa perustelevat. Mutta saataisiinko maassa enemmän aikaan, jos sotilasbudjetteja oikeasti suunnattaisiin naisten ja kaikkien muiden ihmisten elinolojen parantamiseen.

Ensi lauantaina vietetään YK:n päivää rauhankulkueineen eri paikkakunnilla. Minäkin aion suunnata neljältä Tampereen Keskustorille, josta lähtee marssi rauhan, aseidenriisunnan ja globaalin vastuun puolesta. Nähdään siellä!

11.10.09

Kaikki eivät pääse lääkäriin

Universal access tarkoittaa periaatetta, jossa palvelu tai tuote toteutetaan niin, että se on yhdenvertaisesti kaikkien ulottuvilla. Käsite on voimakkaasti sidoksissa ihmisoikeuksiin. Meillä aihetta on sivuttu esimerkiksi pohdittaessa maailman ihmisten eriarvoisia mahdollisuuksia käyttää tietotekniikkaa tai saada henkilötunnus.

Julkisiin palveluihin liittyy Suomessakin ehtoja. Merkittävä osa on tarkoitettu vain kunnan asukkaille, toiset sidottu kansalaisuuteen. Jos et kuulu etuoikeutettujen ryhmään, et saa palvelua tai saat sen erilaisin ehdoin kuin muut. Lisäksi on olemassa sellaisia rajoitteita, jotka asettavat virallisesti palveluun oikeutetut ihmiset keskenään eriarvoiseen asemaan. Esimerkiksi jos päivähoitoa järjestetään vain suomen kielellä, ruotsinkieliset jäävät ilman. Samoin käy silloin, jos lääkäriaikoja on tarpeeseen nähden liian vähän ja niitä riittää vain niille, jotka ponnekkaimmin jaksavat vaatia.

Universal access –keskustelu on noussut Euroopassa viime vuosina erityisesti suhteessa liikkuvaan väestöön. Näyttää siltä, että virallisen siirtolaisuuden volyymi kasvaa koko ajan, minkä lisäksi monet siirtolaiset tulevat maahan ilman papereita. Valtioiden ulkomaalaiskontrollin kiristyessä liikkuminen alueelta toiselle on entisestään kiihtynyt. Näillä ihmisillä ei ole mahdollisuutta laskea asuinpaikkaan sidottujen terveys- ja sosiaalipalveluiden varaan, koulutuksesta nyt puhumattakaan. KELA-kortin arvon ymmärtää vasta, kun sitä ei ole.

Poikkeuksena ovat olleet ns. matalan kynnyksen palvelut, joissa ei henkilötietoja kysellä. Euroopan tasolla merkittävin sosiaali- ja terveysalan kehittämistyö tapahtuukin universal access -järjestelmissä ja erityisesti siinä on kunnostautunut esimerkiksi Oslo, jossa matalan kynnyksen palveluita järjestetään järjestöjen lisäksi myös kunnan toimintana. Monissa Etelä-Euroopan maissa taas paperittomien siirtolaisten valtava määrä on pakottanut kehittämään kaikilla avoimia sairaaloita ja avustustyötä.

Tampereella matalan kynnyksen palveluja tarjotaan ainakin Pro-tukipisteellä, Nervissä ja Aids-tukikeskuksessa (joista tosin ensimmäinen on tarkoitettu vain seksityöntekijöille ja toinen piikkihuumeiden käyttäjille). Taantumassa näiden rahoitus on kuitenkin ensimmäiseksi liipaisimella, sillä niiden käyttäjäkunta ei äänestä tai ole edes äänioikeutettu. Kun Aids-tukikeskus vuoden vaihteessa lopettaa sukupuolitautitestauksen, jäljelle jää vain kaupungin vastaava toimipiste Itsenäisyydenkadulla. Nyt senkin lakkauttamista ollaan harkitsemassa. Samat testithän saa terveyskeskuksista, kunhan vain on kirjat Tampereella.

Alueelta löytyy vuositasolla tuhansia, joilla ei ole.

22.9.09

Joltain on karannut mopo käsistä

Aina kunnan oma palvelutuotanto ei ole paras ratkaisu. Esimerkiksi huostaan otetut lapset on usein inhimillisempää sijoittaa tavallisiin perheisiin kuin kunnan laitoksiin ja perhekoteihin. Nyt kokoomus-vihreä –johtoinen Tampere on kuitenkin käynnistänyt ulkoistamiskampanjan, jollaista minä en ole poliittisen historiani aikana nähnyt.

Alla on lista sellaisista lasten ja nuorten palvelujen sektoreista, joilla toimintoja aiotaan torstaina hyväksyttävän strategian mukaan ulkoistaa, kilpailuttaa ja hankkia kaupungin ulkopuolisilta tuottajilta. Kyse ei siis ole koko kaupungin listasta, vain sen yhden osa-alueen.

päiväkotihoito
perhepäivähoito
avoin varhaiskasvatus
esiopetus
koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminta
opiskeluterveydenhuolto
puheterapiapalvelut
neuvolapsykologipalvelut
nuorten psykologipalvelut
ravitsemusterapeuttipalvelut
suun terveydenhuolto
sosiaaliasemien sosiaalityön avopalvelut
lastensuojelun avotyö
lastensuojelun perhetyö
jälkihuoltonuorten ohjaustyö ja tuettu asuminen
lastensuojelun perhehoito
nuorisopsykiatria
ehkäisevä päihdetyö
päihdepalvelut
kulttuuri- ja vapaa-ajan nuorisopalvelut
kulttuuripalvelut

Listan ongelmana on, että se ei erottele järjestöjä, voittoa tuottamattomia yrityksiä ja markkinaehtoisia yrityksiä. Siten emme todellisuudessa tiedä, kuinka suuri vahinko on tapahtumassa. Silti lista kylmää, varsinkin, kun samanlaisia löytyy kaikilta sektoreilta.

Surullista tietysti on sekin, että jos vihreät eivät johdonmukaisesti kannattaisi tätä yksityistämisaaltoa, me voittaisimme äänestykset.

16.9.09

Tänään päätettiin ulkoistaa

Tampereen kaupunginvaltuusto päätti kilpailuttaa kaupungin tietotekniikkapalvelut. Kyse on noin 150 työntekijän yksiköstä, joka hankkii tai tuottaa itse lähes kaiken kaupungin tarvitseman it-palvelun. Kyseessä on siis merkittävä ratkaisu.

Me vasemmistossa (skp, sdp, vas) tietenkin vastustimme, samoin perussuomalaiset. Käytäväkeskustelujen pohjalta tiedän, että niin teki mielessään myös moni porvaripuolella, vaikka ryhmäkuri heillä piti. Porvarivaltuutetulla on toki lupa olla ”huolissaan työntekijöiden tulevaisuudesta”, ”paheksua asian puutteellista valmisteluprosessia” ja valitella ”toimintaympäristön muutoksia”, kunhan lopulta painavat käskettyä nappia.

Meidän vasemmiston lisäksi ratkaisua ovat vastustaneet myös tietotekniikkakeskuksen edellinen ja nykyinen johtokunta, sekä tietysti henkilöstö. Esityslistan liitteiden mukaan kilpailutus toisi säästöjä ja ehkä parempaa palveluakin. Kestäviä perusteita arviolle ei esitetty. Tutkimukset tietopalvelujen yksityistämisestä ovat ristiriitaisia, joskus tulee kuluja, joskus säästöjä, useimmiten talousvaikutukset jäävät vähäisiksi.

Olen tullut siihen tulokseen, että porvarien suosima markkinafundamentalismi on jokin salaperäisellä logiikalla toimiva uskonlahko, joka avautuu vain harvoille ja valituille. Sen pyhimpiä dogmeja on, että yksityiseltä yritykseltä ostettu on aina itse tuotettua halvempaa.

Tavallisella koulumatematiikalla varustettu henkilö voisi kysyä, miten tämä on mahdollista, jos yritys joutuu palvelusta koituvien kulujen lisäksi tekemään vielä voittoa omistajalleen. Kokoomusvihreän liturgian mukaan tämä ei ole ongelma, sillä markkinamekanismi hoitaa homman itsestään. Kaikki vain tehdään entistä tehokkaammin.

Totta onkin, että jos yksikön työt ovat huonosti organisoitu, voi kilpailu laskee hintoja. näin ei kuitenkaan ole tietotekniikkakeskuksen kohdalla, se on pärjännyt kaikissa arvioissa erinomaisesti. Mikään tehokkuusautomaatti ei yksityinen sektori ole, tästä ehkä useimmin käytettynä esimerkkinä USA:n yksityinen terveydenhuoltojärjestelmä, joka on julkisia sisariaan paljon kalliimpi että tehottomampi.

Jos työvoimavaltaisten alojen ulkoistamisesta syntyy toivottuja säästöjä, ei sitä tavallisesti tee mikään näkymätön käsi, vaan työvoimakustannusten leikkaukset – siis vähennetään työntekijöitä tai heidän työtuntejaan, tai heikennetään työehtoja. Tämä tietysti näkyy suoraan palvelun laadussa, pölyt jäävät pyyhkimättä ja mummojen luona käydään vain kääntymässä.

Tästä syystä ehdotin päätökseen vielä pontta, jossa turvattaisiin TIOn työntekijöille lomautus- ja irtisanomissuoja neljäksi vuodeksi. Se hylättiin samoin äänin kuin kilpailutus hyväksyttiin.

10.9.09

Suomi yllättyi: rahalla saa valtaa!

Viime kuukaudet on keskusteltu puolueiden saamasta rahoituksesta. Olen hämmentyneenä seurannut tätä kohua: meillä päin ei ollut mikään uutinen, että yritysmaailma tukee voimakkaasti porvaripuolueita ja vastineeksi rahalleen pääomaystävällistä päätöksentekoa. Mikä tässä on se uutinen?

Vuosien ajan ammattiyhdistysliikettä on arvosteltu paljon puoluesidonnaisuudesta. Onkin totta, että SAK:ta johtavat demarit vasemmistoliiton sivustatuella ja että nämä puolueet saavat rahoitusta liitoilta – ja vastineeksi palkansaajamyönteistä päätöksentekoa.

Oma arvioni on, että puolueiden saamat tuet ovat pikkurahoja verrattuna niihin summiin, jotka uitetaan yksittäisten ehdokkaiden vaalikampanjoihin. Käytännössä merkittävällä osalla edustajista on merkittäviä taloudellisia tukijoita. Kansanedustajaksi pääseminen ilman tukea edellyttää joko omaa taloudellista panosta tai poikkeuksellista ennakkojulkisuutta.

Siis, suomalainen demokratia on edelleen rahan demokratiaa.

Jos tämä kaikki todella on nyt tullut lehdistölle niin suurena yrityksenä kuin annetaan ymmärtää (mitä suuresti ihmettelen, rahathan menevät pääosin mainontaan mediassa), on ihan oikein vaatia suurempaa avoimuutta tukirahojen suhteen. Siten fiksu äänestäjä voi päättää, kenen rahoittama ehdokas kenties ajaisi hänen asioitaan.

Itse asiassa paljon hämärämmältä minusta tuntuu, että myös kirkkovaalit käydään pitkälti puoluelistoilla ja käräjäoikeuksien lautamiehet valitaan kunnallisvaalituloksen perusteella. Kun kirkkovaltuustot koostuvat lähinnä kokoomuslaisista ja keskustalaisista, onko kirkkokin silloin Kehittyvien maakuntien Suomen palkkalistoilla?

24.8.09

Kotiäidit vastaan virkaäidit

Tämä ajoittain ryöpsähtävä keskustelu lasten oikeasta kasvuympäristöstä on kummallinen aikamme ilmiö: lapsensa tarhaan vievät äidit kirjoittavat yleisönosastoissa kokevansa, että heitä syyllistetään lastensa laiminlyömisestä. Kotona pitempään lapsiaan hoitavat naiset taas ovat sitä mieltä, että yhteiskunta ei heitä tue tai hyväksy.

Oma kokemukseni on, että vanhemmuuteen liittyy aina ripaus syyllisyyttä: vaikka parhaansa yrittää, ei sitä silti ole niin hyvä äiti kuin toivoisi. Oma vajavaisuus ja ajan liukuminen on vain opittava sietämään.

Koti- ja päiväkotihoidon välinen vastakkainasettelu on kuitenkin turha ja vahingollinenkin. Asetelma jättää taka-alalle monta tärkeää kysymystä, kuten että

  • lopulta erilaisten hoitomuotojen välinen vertailu olisi hyvä tehdä ensisijaisesti lapsen, ei vanhempien, viranomaisten, työnantajien tai kasvatusasiantuntijoiden tarpeista käsin. Lapset ovat yksilöllisiä: joillekin sopii päiväkoti, joillekin kotihoito ja kolmansille joku muu. Joskus pitää kokeilla useampaa vaihtoehtoa, ennen kuin sopiva löytyy
  • oletus vanhemman täysipäiväisestä kotona/töissä olosta vastaa itse asiassa koko ajan yhä huonommin työelämää. Näiden vaihtoehtojen välisen kinastelun sijaan olisi kehitettävä sellaisia joustavia hoitomuotoja, jotka tarjoaisivat tarpeellisen ulkopuolisen hoitoavun, mutta samalla tukisivat perheiden yhteistä aikaa
  • useimmissa perheissä on kaksi aikuista, mikä edelleen lisää mahdollisuuksia erilaisiin hoitojärjestelyihin. Esimerkiksi meillä nuorimmainen hoidettiin kolmivuotiaaksi saakka kotona niin, että molemmat vanhemmat tekivät limittäin hieman lyhyempää työaikaa

Minusta keskinäisen syyllistämisen sijaan lasten vanhempien - sekä isien että äitien - pitäisi yhdessä vaatia tasapainoista kasvuympäristöä lapsilleen. Siihen liittyvät ainakin perheystävällinen työelämä, riittävät tuet, elämäntilanteiden mukaan joustavat palvelut, epäviralliset verkostot, seesteinen mediamaisema, viihtyisä asuinympäristö ja niin edelleen.

13.8.09

Sittenkin kunnon miehiä

Olen nyt viettänyt seuraavaa kirjaani varten kaksi viikkoa Olkiluodossa, parakissa parinkymmenen puolalaisen raksamiehen kanssa. Minulla on oma huone, mutta keittiö ja pesutilat ovat täällä yhteiset. Näin intiimeissä oloissa sitä oppii toisesta jo parissa viikossa yhtä ja toista.

Myönnän, että minua etukäteen pelotti muuttaminen ainoana suomalaisena ja naisena satojen ulkomaalaisten miesten yhteisöön - varsinkin, kun olin kuullut siellä keitettävän pontikkaa ja olleen järjestyshäiriöitä. Ja kun lehdessä läheisen asutuskeskuksen baarimikko arvioi ehkä yhden kymmenestä käyttäytyvän asiallisesti. Ja kun viidettä ydinvoimalaamme rakentavien miesten parakkikylä sijaitsee keskellä metsää, josta en ajokortittomana pääsisi pois.

Oleskeluni on kuitenkin sujunut hienosti. Kämppikseni ovat tavallisia mukavia perusmiehiä, aika lailla saman oloisia kuin tuntemani suomalaiset rakentajat. Lähes kaikilla on kotona Puolassa perhe, jota kaivataan kovasti. Minun ilmestymiseni herätti tietysti hämmennystä, mutta alusta lähtien sain ystävällisen ja avuliaan vastaanoton. Miehet myös kertovat mielellään elämästään, kroonisista kieliongelmista huolimatta.

Kenttätyöjakson aikana olen ajatellut usein, kuinka onnekas olen, kun saan tutustua näin läheltä erilaisiin ihmisiin ja olosuhteisiin.

16.7.09

Nähdyksi tulemisesta

Tuttavani päätyi viikko sitten soutamaan kaatosateessa miestään hakemaan. Väsyneenä ja vettä valuvana hän ilmestyi erämökin ovelle, todennäköisesti ei kovin hyvällä tuulella, ei ainakaan rekisteröityään kalakaverusten tyhjentämät pullot.

Hänen miehensä tervehti spontaanilla huudahduksella: ”En ole koskaan nähnyt sinua niin kauniina kuin nyt!” Henkilöt tuntien minulla on syytä uskoa, että hän todella tarkoitti sitä.

Marguerite Duras kirjoittaa Jokapäiväisessä elämässä, kuinka hän makasi alkoholiparantolassa ja näki rakastajansa katsovan häntä. Marguerite oksensi, kuumeili ja oli varma, ettei käsien vapinalta pystyisi enää koskaan kirjoittamaan. Hourailun keskellä hänellä on kuitenkin valoisampia hetkiä. Yhden niistä aikana hän näkee yli 30 vuotta nuoremman ystävänsä seisovan sängyn laidalla ja haluavan häntä.

Tarinat vaikuttivat minuun kovasti, koska ajattelen niiden olevan kokijoilleen merkityksellisiä – ainakin riittävän tärkeitä kerrottavaksi. Kun nainen on nähnyt vaivaa laittautuakseen, hän odottaa kuulevansa rakastetultaan kohteliaisuuden. Nähdä itsensä toisen silmissä aidosti kauniina silloin kuin itse tuntee olevansa raato – se on heviä.

13.7.09

Huoran ja feministin dialogi

Teksti sai kantaesityksensä 1980-luvulla seksityöntekijöiden ensimmäisessä maailmankonferenssin iltakabareessa. Se kuvastaa hyvin niitä ennakkoluuloja, joita vielä tuolloin esiintyi feministeistä ja seksityöntekijöistä. Nykyäänhän niistä tietenkin on päästy jo yli, eikös vain?

Huora: Sinä isin oma Madonna. Sinä nokkela pikkutyttö, sinut kasvatettiin Madonnaksi ja siksi sinusta tuli feministi. Koetat saada valtaa takaisin.

Feministi: Sinä isin huora, hänen sievä pikkunaisensa. Sinut kasvatettiin huoraksi ja siksi sinusta tuli prostituoitu. Yrität saada valtaa takaisin.

Huora: Kuvittelet olevasi poliittisesti vapautunut, mutta oikeasti olet onneton. Et sinä ole alkuunkaan vapaa.

Feministi: Kuvittelet olevasi seksuaalisesti vapautunut, mutta oikeasti olet alistettu. Et sinä ole alkuunkaan vapaa.

Huora: Elit lapsuutesi pumpulissa. Olet sairas!

Feministi: Sinua laiminlyötiin lapsena ja siksi olet sairas!

Huora: Sinulla on pakkomielle. Välität vain urasta ja politiikasta.

Feministi: Sinulla on pakkomielle. Et välitä muusta kuin seksistä ja rahasta.

Huora: Sinä sanot aina, että naisten pitää olla taloudellisesti itsenäisiä. Eiväthän useimmat feministit kykene ansaitsemaan edes omaa leipäänsä. Olet tyhmä.

Feministi: Sinä voisit olla taloudellisesti itsenäinen, mutta ei, ylläpidät miehiä ja annat heille kaikki rahasi. Sinä olet tyhmä.

Huora: Vihaat miehiä, koska sinulla on niistä huonoja kokemuksia. Te kaikki vihaatte miehiä.

Feministi: Sinä vihaat miehiä, koska sinulla on niistä huonoja kokemuksia. Te kaikki vihaatte miehiä.

Huora: Sinä et huolehdi vartalostasi, et koskaan näytä freesiltä, et käytä edes deodoranttia. Sinä haiset pahalta!

Feministi: Sinä sait sukupuolitaudin. Olet tautinen ja käytät halpaa hajuvettä. Sinä haiset!

Huora: Luulet tietäväsi kaiken, vaikka et tiedä mitään. Olet naiivi ja ylimielinen.

Feministi: Sinä olet ylimielinen. Luulet tietäväsi kaiken koska olet maannut niin monen miehen kanssa, mutta oletkin hyväksikäytetty.

Huora: Sinä olet lesbo: et pidä seksistä miesten kanssa, mutta kunnon pano tekisi sinulle varmasti hyvää. Te olette yksinäisiä naisia.

Feministi: Sinä olet frigidi tai nymfomaani, mutta oikea rakastelu tekisi sinulle hyvää. Te olette yksinäisiä.

Huora: Kuvittelet olevasi emansipoitunut, mutta minä tässä olen emansipoitunut. Minä olen ottanut vallan takaisin.

Feministi: Kuvittelet olevasi emansipoitunut, mutta emansipoitunut olen minä. Minä olen ottanut vallan takaisin.

Huora & Feministi: Me olemme emansipoituneita naisia.

Huora: Oletko sinä todella Madonna?

Feministi: Oletko sinä todella huora?

26.6.09

Kirkko etsii rooliaan

Pastori Kai Sadinmaa vaati Hesarissa kirkolta riistokapitalismin vastaisia tekoja. Hän muistuttaa, että vallitseva talousjärjestelmä on vakava uhka ympäristölle ja perustuu kristinuskon kannalta kestämättömän käyttäytymisen, esimerkiksi ahneuden, piittaamattomuuden ja heikomman hyväksikäytön legitimointiin.

Kapitalismikritiikissä sinänsä ei ole mitään uutta, sitä on toki kuultu kirkon taholta vuosien ajan. Sadinmaan puheenvuoron raikkaus tuli kuitenkin sen konkreettisuudesta. Yleisen moraalipaheksunnan sijaan hän kohdistaa kritiikkinsä selkeästi kirkkoon itseensä: älkää kuunnelko heidän puheitaan, vaan katsokaa, mitä heidän kätensä tekevät. Sadinmaan mielestä kirkon pitäisi lopettaa individualistinen psykohöpinä ja asettua uskottavasti ihmisten puolelle riistoa vastaan. Sijoituskeinottelun ja koronkiskonnan sijaan luterilaisen kirkon tulisi omassa varainhoidossaan noudattaa saarnaamiaan oikeudenmukaisuuden ja vaatimattomuuden periaatteita. Hän myös epäilee kirkon kykyä oikeasti haastaa vallanpitäjiä tilanteessa, jossa kirkkovaltuustojen enemmistö koostuu hallituspuolueiden jäsenistä.

Minä en tiedä.

Aikaisemmin ajattelin, että kirkon tehtävänä on kyseenalaistaa väkivaltaisia rakenteita ja taistella heikkojen puolesta. Tämähän on muun muassa vapautuksen teologian lähtökohta: jotkut seurakuntien työntekijät Latinalaisessa Amerikassa kokivat kestämättömänä tilanteen, jossa papit vain veisailivat virsiä kun vieressä kidutettiin ja tapettiin ihmisiä. Arvostan suuresti sitä työtä, jota kirkon ihmiset näissä maissa ovat tehneet, usein pyyteettömästi oman henkensä uhalla.

Toisaalta ajattelen kuitenkin uskontoja ensisijaisesti jonkinlaisina tietopankkeina, en poliittisina toimijoina. Niihin on vuosituhansien kuluessa tallennettu tietoa sellaisesta, joka on välitettävissä vain kokemuksen, ei sanojen avulla. Siinä missä maailman parantamista tekevät monet muutkin instituutiot, suhteessa ”tuonpuoleiseen” on uskonnoilla käytännössä monopoli.

Mielestäni kirkot pyrkivät yleensä tarjoamaan kahdenlaista ohjeistusta. Toinen liittyy ihmisen ja Jumalan (mikä se sitten lieneekin) väliseen suhteeseen ja sen keskeisenä tehtävänä on tukea ja auttaa keskustelukanaan syntymistä näiden kahden välille. Toinen liittyy yhteiskuntaan, sen tehtävänä on antaa ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi kohdella toisiaan. Tämä kaksijakoisuus on nähtävissä myös Jeesuksen toiminnassa, jonka pitäisi olla kristinuskon ohjenuorana.

Nämä kaksi ohjeistusta eivät välttämättä ole yhteismitallisia, joskus ne saattavat olla jopa keskenään ristiriidassa. Esimerkiksi oman jumalasuhteeni kannalta voisi olla suotavaa käydä sunnuntaisin kirkossa, mutta jos perheellä on hyvin vähän yhteistä aikaa, voi kirkossa käynti olla äitiyden laiminlyömistä.

Niin kauan kuin kirkko pyrkii normittamaan ihmisten keskinäistä käyttäytymistä, on luontevaa vaatia, että se itse eläisi opetustensa mukaisesti. Tästä lähtökohdasta Sadinmaan puheenvuoro on aiheellinen ja perusteltu. Itse kuitenkin ajattelen, että luterilaisen kirkon ongelmana on myös toisen tehtävän unohtaminen, että maallistunut ja byrokratisoitunut kirkko ei juuri anna tilaa hengelliselle etsinnälle. Jos kirkko on kadottanut jumalansa, ei asiaa paranna se, että se lakkaa tukemasta ihmisten hyväksikäyttöä (joskaan ei siitä haittaakaan ole). Ongelma on paljon syvemmällä.

25.6.09

Kesäkuun sitaatti

”En ole koskaan piitannut vihollisista, vaikka tiedän, että heitä on. Jos ottaisin heidät vakavasti, he olisivat vakavasti otettavia vihollisia.”

-Äiti Maria Normanbylainen, 1975

10.6.09

Vasemmistoliitto-kärvistelyä

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Martti Korhonen on tänään ilmoittanut eroavansa. Pestiä hoitaa Paavo Arhinmäki ainakin siihen saakka, kun uusi puheenjohtaja valitaan.

Olin ratkaisusta periaatteessa helpottunut: tässä tilanteessa on puolueen kasvojen vaihtaminen välttämätöntä ja Paavo on kykenevä, kokenut ja näkemyksellinen henkilö puoluetta luotsaamaan.

Vasemmistoliitossa ollaan kuitenkin perinteisesti allergisia suurille ratkaisuille, ja pelkään, että pahimmassa tapauksessa muutos typistyy tälläkin kertaa uuteen pintamaaliin: pari naamaa vaihdetaan, ohjelmiin vähän prekariaattia sinne ja ympäristöä tänne ja sitten jatketaan entiseen malliin.

Minusta Vasemmistoliiton ongelma on se, että se ei tiedä oman olemassaolonsa syytä eikä siksi ole ulospäinkään uskottava. Meidät erottaa demareista se, että sosiaalidemokratia vaatii ihmisystävällisiä muutoksia tämän järjestelmän sisällä (joka tosin on heiltä viime vuosina osittain unohtunut). Me taas ajattelemme, että muutosta ihmis- ja luontoystävälliseen yhteiskuntaan ei ole mahdollista toteuttaa kapitalistisen tuotantotavan puitteissa.

Siten Vasemmistoliiton pitäisi kyetä tarjoamaan realistinen vaihtoehto. Tältä pohjalta vasemmiston (ja kenties ihmiskunnan säilymisenkin) kannalta keskeisin kysymys on: Onko mahdollista rakentaa sellaista talousjärjestelmää, jossa ihmisiä motivoisi jokin muu kuin henkilökohtainen ahneus tai pakko, jossa yksilöllinen ja yhteinen etu tukevat toisiaan? Tietyllä tasolla koordinointia ja sääntöjä tarvitaan – junien pitää kulkea ja ihmisten on voitava vaihtaa juurikkaita polkupyöriin. Vasemmiston tavoitteleman systeemin pitäisi kuitenkin toimia ilman ”suunnitelmataloutta”, oman sisäisen rationaliteettinsa varassa.

Nähdäkseni vasemmistolainen toiminta edellyttää sitä, että sen takana on vasemmistolainen idea, jokin visio, joka kokoaa yksittäisiä toimenpide-ehdotuksia ja ihmisiä. Minulla ei ole valmista vastausta ja sellainen voidaankin nähdäkseni laatia vain kollektiivisesti. Silti aiheita toisenlaiseen tuotantoon löytyy jo nyt - tarkoitan tällä kirjastoja, jokamiehen oikeuksia, talkooperinnettä ja vapaita lähdekoodeja, siis kaikkia sellaisia taskuja, joissa markkinoiden vaikutus ihmisten välisiin suhteisiin on kutistettu välttämättömimpään.

Oikea järjestys on: ensin idea, sitten siihen perustuva toiminta. Tällä hetkellä Vasemmistoliiton idea on mielestäni jo muotoutumassa, mutta valitettavasti se ei näy vielä toiminnassa.

6.6.09

On miesten tasa-arvoa ja naisten tasa-arvoa

Viime kuukausina miesten kohtaamat tasa-arvopulmat ovat olleet julkisuudessa paljon. Myös politiikan maailman on huomannut tasa-arvokeskustelun koskevan miehiäkin: vihreillä on oma miesryhmänsä ja meillä Vasemmistoliitossa puuhataan miespoliittista ohjelmaa. Miesasialiike on järjestäytynyt ja argumentoi asiaansa koko ajan paremmin.

Olen vuosien ajan puhunut siitä, miten sukupuolijärjestys sortaa myös miehiä ja miten myös miehet kohtaavat vakavaa syrjintää sukupuolensa perusteella. Nyt minun siis pitäisi iloita, kun teema on vihdoin noussut valtavirtaan. Vaan kun en ole. Surukseni huomaan nimittäin miesasialiikettä vaivaavan saman syövän, josta olen vuosien mittaan moittinut naisliikettä.

Sekä nais- että miesliikkeessä aivan keskeisenä moottorina on toimijoiden omat kokemukset sukupuolisyrjinnästä. On hienoa, että ne osataan ottaa vakavasti. Samaan aikaan molemmissa on kuitenkin tendenssi, joka pyrkii vastakkaisen sukupuolen kokemuksen vähättelyyn. Miesliikkeessä käytetään valtavasti energiaa sen osoittamiseen, ettei raiskauksia oikeastaan tapahdu kovin paljoa ja naiset tekevät rikosilmoituksia lähinnä pahuuttaan. Naisliikkeessä taas esitetään aivan vakavissaan, että syrjintä huoltajuuskiistoissa on miesten omaa syytä, osallistuisivat enemmän kotitöihin.

Itse ajattelen, että sama sukupuolijärjestelmä aiheuttaa sekä miesten että naisten syrjintäkokemukset. Isien huoltajuusoikeuksiin liittyvät epäkohdat ja kotitöiden kasautuminen naisille ovat osa samaa ilmiötä, eivät toisiaan poissulkevia. Siksi voimat voisi ja ehdottomasti pitäisi yhdistää, taisteluun kaikin puolin tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.
On surullista, että miesasialiikkeen ja naisasialiikkeen on niin vaikea tavoitella tasa-arvoa yhdessä.

27.5.09

Kekkosrock

Väestön ikääntymisestä on esitetty erilaisia uhkakuvia: pelätään eläkepommia, huoltosuhteen heikkenemistä, poliittisen päätöksenteon painottumista ikäihmisten kysymyksiin jne. Eräs seikka on kuitenkin jäänyt mielestäni merkittävyyttään vähäisemmälle huomiolle.

Ihmisen poliittinen kehityskaarihan menee niin, että nuorena ollaan radikaaleja, sitten sosiaalistutaan työelämän kiipimisjärjestelmään ja eläkkeellä taas uskalletaan palata nuoruuden ihanteisiin.

No, Suomi on täynnä kohta eläköityviä 60-luvun radikaaleja. Nämä (usein sosiaalidemokraateiksi päätyneet) entiset anarkistit ovat vuosikymmeniä vakuutelleet itselleen, että on naiivia yrittää muuttaa järjestelmää ulkoa käsin ja siksi joistakin periaatteista on voitava joustaa, että pääsisi mukaan päätöksentekoon. Palkkana kuuliaisuudestaan he ovat saaneet hyväpalkkaisia virkoja, talon, kesäasunnon, kaksi autoa ja puolivuosittaisen loman etelässä.

Näinä vuosina nuoruuden radikalismia on muisteltu puolisalaa, yleensä konjakkilasin ääressä, kun entisiä tovereita eli nykyisiä perhetuttuja on kutsuttu illalliselle. Vähän on ehkä soitettu aikanaan kiellettyjä laulujakin, sen verran hiljaa, etteivät naapurit häiriinny. Hetkellisen riehakkaana mutta hieman syyllisyyttä tuntien on muisteltu vallankumousta, jota ei koskaan uskallettu tehdä.

Veikkaan, että tämän porukan vapautuminen työelämästä tuo julkiseen keskusteluun vielä monia yllättäviä avauksia. Eivät nämä enää kumouksia tee, mutta voivat lisätä meidän yhden totuuden yhteiskuntaamme erilaisuuden toleranssia ja yleistä hämmennystä. Ei ihme, että porvarit kiirehtivät eläkeiän nostamista…

8.4.09

Maasta jota ei ole

Kirjoitan tätä merkintää lennolla Chisinausta Budapestiin. Taakse jäävät mielenosoitukset, jotka kommunistien sunnuntaisesta vaalivoitosta lähtien ovat sotkeneet keskustan liikenteen. Viimeiset päivät olen haastatellut ihmiskauppaa vastaan työskenteleviä paikallisia ja kansainvälisten järjestöjen edustajia Moldovassa. Tunnelma on ollut jännittynyt. Vaikka vaalien jälkeiset mielenosoitukset ovat tässä osassa Eurooppaa tavallisia, Moldovassa niitä ei ole aikaisemmin ollut.

Kone on pieni ja nuhruinen, sillä harva matkustaa Moldovaan ja harvalla on varaa lentää sieltä pois. Bruttokansantuotteella mitattuna tämä on Euroopan köyhintä aluetta. Maassa ei kärsitä niinkään työttömyydestä kuin siitä, että palkalla ei kerta kaikkiaan elä: keskimääräinen kuukausipalkka on 150 euroa, esimerkiksi opettaja ansaitsee vähemmän. Omavaraistalouden osuus on erityisesti maaseudulla suuri ja toimeentuloa täydennetään siirtolaisina työskentelevien sukulaisten rahalähetyksillä.

Sunnuntaina pääsin käymään Transnistriassa. Se on kansainvälisoikeudellisesti Moldovaan kuuluva alue, joka sosialististen järjestelmien romahtamisen jälkeen on julistautunut itsenäiseksi. Transnistrialla on muusta Moldovasta poikkeava historia, kieli ja väestöpohja: siinä missä muu maa suuntautuu Romaniaan, Transnistrian yhteydet ovat Venäjälle.

Transnistria käyttäytyy kuin itsenäinen valtio. Sillä on oma rajavalvonta, valuutta, hallinto ja jossain määrin ulkopolitiikkakin. Vaikka ihmisillä on äänioikeus Moldovan vaaleissa, vain harva käy rajan yli äänestämässä. Sen pääkaupunki Tiraspol on ehkä viimeisiä paikkoja maailmassa, jossa voi vielä nähdä lapsuuteni Neuvostoliiton kulttuurimaisemaa - Leninin patsaita, huolellisesti hoidettuja puistoja leikkikenttineen ja rauhassa rapistuvia elementtilähiöitä. Länsimaisia mainoksia on katukuvassa vähän, niiden tilalla näkyy sosialistisen realismin hengessä piirrettyjä julisteita.

Minua kiinnosti kuitenkin eniten, miten talous järjestetään maassa, jota ei ole. Kukaanhan ei tiedä mitään varmaa, mutta virallisen talouden rinnalla on pakko olla huomattava harmaa sektori. Yleisesti uskotaan Transnistrian kautta kulkevan merkittäviä ihmis-, ase- ja huumekauppareittejä. Arkisempaakin salakuljetusta tosin esiintyy: kun Euroopan köyhimmällä alueella syödään tilastojen mukaan kanaa kolme kertaa enemmän kuin Saksassa, on selvää, että osa linnuista kulkeutuu eteenpäin.

Poliisien palkoissakin on ilmeisesti omavastuuosuus, sillä säänönmukaisesti jokainen ulkomaalainen auto sakotetaan "liikennerikkomuksesta". Eliitti saa todennäköisesti rahoitusta myös Venäjältä, joka hyötyy Moldovan sisäisesti rikkonaisuudesta.

Transnistrian kummallisessa todellisuudessa on jotain, mikä viehättää minua kovasti. Sen pieni ja köyhä väestö päätti ryhtyä kansaksi ja perusti oman valtion kansainvälisestä paheksunnasta välittämättä. Sen ihmiset elävät omaa pientä arkeaan suurvaltojen politiikasta välittämättä, niin kuin tavalliset ihmiset missä tahansa maailman kolkassa: lapset pitää ruokkia, pyykit kuivata, talot rakentaa ja merkkipäivät juhlia läheisten seurassa - myös maassa, jota ei ole.

27.3.09

Älä ruoki lamaa

Eilen istuimme useamman tunnin virastotalolla. Lasten ja nuorten lautakunnalla oli esityslistallaan lamasäästöt. Koska asiasta on tullut paljon yhteydenottoja, kirjoitan selvityksen kokouksesta blogiini, vaikka asia ei ehkä muilla paikkakunnilla asuvia kiinnostakaan. (Tarkempi pöytäkirja ilmestynee piakkoin Tampereen kaupungin sivuille):Lähtötilanne oli se, että kaupunginhallitus edellytti meiltä 3 prosentin säästöä ja virkamiehet olivat viilanneet sen pohjalta esityksen. Seuraavista asioista keskusteltiin. Osa hyväksyttiin yksimielisesti, mutta milloin äänestettiin, äänet menivät vasemmistoliitto ja sdp vastaan kokoomus, keskusta ja vihreät. Perussuomalaisten edustaja äänesti vaihtelevasti.

1. Järvensivun, Hallilan ja Ristinarkun/Takahuhdin koulujen uudelleenjärjestelyt: Päädyttiin vihreiden Vesa Eskolan ehdotukseen, että Järvensivulla ja Hallilassa jatkavat samat luokat kuin nykyäänkin ja Ristinarkku/Takahuhti yhdistetään. Päätökset kuitenkin tehtiin ehdollisena sillä, että Osaamis- ja elinkeinolautakunta päättää Messukylän lukion lakkautuksesta. Koetimme demarien kanssa (Joonas Lepistön esittämänä) vaihtoehtoa, jossa Järvensivu ja Hallila olisi jätetty ennalleen lukioratkaisuista riippumatta, mutta hävisimme äänestyksen.

Nyt siis kaikki kouluaktivistit pommittamaan Oselan väkeä: Järvensivun ja Hallilan kannattaa koettaa vaikuttaa niin, että Messukylän lukio lakkautetaan. Takahuhdin/Ristinarkun väen taas kannattaa koettaa yrittää juuri päinvastaista.
Lautakunta kuitenkin hyväksyi esittämäni ponnen, että jos nyt sitten käy niin, että Hallilasta koululuokkia siirretään, näille lapsille taataan erillinen koulukuljetus.

2. Vasta lautakunnassa hyväksyttyä Tampere-lisää aiotaan nyt leikata siten, että siitä tulisi tulosidonnainen (koskisi n. 57 prosenttia perheistä) ja sitä saisi vain alle 2-vuotiaiden lasten hoitamisesta kotona (nyt raja on 3 v.). Mä ja demarit esitimme, että ikäraja olisi kuitenkin edelleen pidetty 3 vuodessa, mutta hävisimme.

Tampere-lisään liittyen lautakunta hyväksyi (kokoomuksen Järvelän esittämänä) toivomusponnen (tarkoittaa tässä eräänlaista raha-anomusta kaupunginhallitukselle), jossa Tampere-lisään kuitenkin löytyisi rahaa tai jos sitä leikataan, leikkaus kohdistuisi ikään muttei tulorajoihin. Itse tein päinvastaisen ponsiesityksen, jossa siis oltiin mieluummin valmiita leikkaamaan tuki hyvätuloisilta kuin yli 2-vuotiailta. Tämä on niitä kohtia, joissa vasemmiston ja oikeiston ero tulee selvimmin esiin.

3. Esitin, että opetustunteja ei leikattaisi 1,5 prosenttia. (Muutos tarkoittaa käytännössä opettajakunnan vähentämistä ja ryhmäkokojen kasvattamista.) Hävisimme äänestyksen.

4. Lisäksi listalla oli myöhemmässä kohdassa koululaisten aamu- ja iltapäivähoidon maksujen korotus. Esitin, että sitä ei toteutettaisi, mutta jäimme tässäkin vähemmistöön.

Omat valintani kokouksessa tein seuraavilla perusteilla:
  • Meille luottamushenkilöille koetetaan uskotella, että nyt ei auta muu kuin leikata palveluja (täkäläinen kokoomus ei ilmeisesti ole kuullut mainostoimistonsa ”älä ruoki lamaa” –kampanjasta). Itse ajattelen, että meidän pitäisi nyt muistaa 1990-luvun alun lamassa tehdyt mokat ja ottaa oppia. Silloinhan Suomi ajoi julkiset palvelunsa alas ja laskua maksettiin sitten pitkälle 2000-luvulle, osittain 1980-luvun sosiaali- ja terveyspalvelujen tasoa ei ole saavutettu vieläkään. Samaan aikaan Ruotsi piti julkisen velkaantumisen kautta palvelunsa kunnossa ja työttömyysprosentin alhaisena, minkä seurauksena lamasta selvittiin rapakon takana paljon nopeammin ja vähemmin vaurioin.
  • Kaupunginhallitus on linjannut, että kaikkien sektorien pitää leikata suhteessa saman verran. Oma valtuustoryhmäni oli kuitenkin sitä mieltä, että hyvinvointipalvelujen lisäksi erityisesti lapsia pitää suojella. Jos säästöjä tehdään, viimeiseksi lapsista.
  • Juuri taantuman aikaan julkisia palveluja tarvitaan kaikkein eniten ja toisaalta niiden tuottamisella voidaan tasata suhdannevaihtelua.
  • Demokratian suurin uhka on, että ihmiset eivät koe voivansa vaikuttaa politiikkaan ja passivoituvat. Jos siis jossain syntyy kansalaisaktivismia jonkin asian puolesta, sitä pitää tukea, vaikka asia ei kaupungin mittakaavassa olisikaan hirveän merkittävä. Niille ihmisille ja ehkä sille alueellekin se on.
  • Jos vaaleissa luvataan jotain, ei sovi muutama kuukausi myöhemmin tehdä juuri päinvastoin. (Tämä koskee esimerkiksi kouluverkkoa ja Tampere-lisää, kumpikin pormestaripuolueidenkin keskeisiä poliittisia vaaliteemoja ja kummassakin nyt lipsutaan jo hyvää vauhtia.)

11.3.09

Ei isyydestä pitäisi tehdä kohtuuttoman vaikeaa

Vierailin Helsingin Kallion Pelastusarmeijassa. Piti käydä teellä ruokalan puolella, mutta portaissa vastaan tuli yksikön johtaja Eero Untamala ja hänen ystävällisellä opastuksellaan pääsimme tutustumaan asuntolaan. Paikka on kohtuullisen siisti mutta auttamattoman vanha, rappeutunut ja karu. Huoneisiin mahtuu juuri ja juuri sänky ja kaappi. Kyllä siellä hetken majoittuu, mutta ei siitä kodiksi ole.

Pelastusarmeija täytti äskettäin sata vuotta. Tämän ajan se ollut keskeisimpiä kodittomien miesten tukikohtia Suomessa. Toiminnalle on myös kysyntää – asuntola on ollut vuosikymmenestä toiseen täynnä, ja on edelleen. Muutaman vuoden päästä tilat on tarkoitus remontoida tuettuun asumiseen ja paikkojen määrä puolittuu. Vielä ei ole ihan selvää, mihin sitten menevät ne, jotka eivät näihin asuntoihin mahdu tai pääse.

Yksi syy miesten näkyvämpään syrjäytymiseen on se, että suomalaisessa kulttuurissa miehet ovat ikään kuin verkostojen ulkojäseniä, jonkun naisen veljiä, poikia tai aviopuolisoita. Meillä naiset huolehtivat suvun kotitalouksien yhteydenpidosta, naiset lähettävät joulukortit ja naisten vastuulla on keskinäisen avun organisointi. Ellei mies ole aktiivisesti osallistunut näiden yhteyksien uusintamiseen, avioero merkitsee vähittäistä etääntymistä koko sukuyhteisöstä. Asiaa ei paranna se, että Suomessa miehillä on keskimäärin vähemmän miespuolisia ystäviä kuin missään muussa Euroopan maassa.

Untamala kertoi kyselystä, jonka mukaan jokaisella asukkaalla oli keskimäärin puolitoista lasta. Pienituloisen yksinäisen miehen on monissa kaupungeissa hyvin vaikea saada asuntoa ja jos ei ole osoitetta, ei työtäkään tahdo löytyä. Kodin, rahan ja sosiaalisen verkoston puuttuminen tekee isyyden hankalaksi. Vaikka tapaamisvuorot olisi sosiaalitoimiston kanssa saatu järjestettyä, ei oikein ole paikkaa, johon lapsia ottaa. Nämä kodittomien asuntolat eivät ole lapsia varten.

Ajattelen, että harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta yhteyden säilyminen on sekä lapsen että vanhemman etu. Ei siitä saisi tehdä kohtuuttoman vaikeaa.

3.3.09

Ketään ei irtisanota, ei

Näin taantuman alla työnantajat jakautuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka irtisanovat työntekijöitään ja niihin, jotka eivät irtisano.

Jälkimmäiset ovat taantuman sankareita. He eivät ruoki ”lamaa korviemme välissä” tai jätä työntekijöitään heitteille. Useat kunnat ovat ilmoittaneet joutuvansa säästötoimiin, mutta että ”ketään ei irtisanota”. Pirkanmaan yrittäjät organisoivat oikein kampanjan, jossa yrittäjät lupaavat olla irtisanomatta ketään kuluvan vuoden aikana.

Vähemmälle huomiolle jää, että todellisuudessa ”säästöt ilman irtisanomisia” merkitsevät työttömyyttä monille. Koko laaja pätkä-, vuokra-, harjoittelija-, projekti-, silppu-, osa-aika- ja free lancer –työläisten joukko menettää säästöissä työmahdollisuutensa.

Kun kunnat ”sopeuttavat henkilöstömenojaan” ilman irtisanomisia, luovutaan projekteista, sijaisuuksista ja määräaikaisista työsuhteista. Käytännössä säästöt kaatuvat sen työntekijäryhmän niskoille, jonka leipä on muutenkin epävarminta ja edut pienimmät. Usein he ovat pienten lasten vanhempia, nuoria, maahanmuuttajia tai sitten muuten taloudellisesti tiukoilla.

Lopetettaisiinko tekopyhä puhe siitä, että ketään ei irtisanota? On hieno osoitus yhteisvastuusta, jos vakituiset työpaikat säilytetään, mutta työpaikkojen vieminen prekariaatilta merkitsee sitä, että päävastuun taantumasta kantavat ne, joilla siihen on huonoimmat resurssit.

5.2.09

Tyhmä laki

On olemassa lakeja, jotka ovat kaikkien mielestä hyviä ja sellaisia, jotka jakavat mielipiteitä. Sitten on vielä olemassa lakeja, joiden älyttömyydestä kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä, mutta joiden muuttaminen vain on käsittämättömän vaikeaa…

Eräs tällainen kummallisuus on, ettei työttömäksi jäänyt rakentaja voi osallistua työn ohessa suoritettavaksi suunniteltuun koulutukseen menettämättä työttömyyskorvaustaan. Valtiovalta ilmeisesti pelkää, että ihmiset salaa alkaisivat kehittää itseään, vaikka työtön ei meillä saisi kuin maata kotona ja ehkä käydä kirjastossa lukemassa lehteä.

Kun tiedetään maassa olevan lähikuukausina kymmeniä tuhansia rakennusalan työttömiä, olisi järkevää tarjota näille ihmisille mahdollisuus kehittää ammattitaitoaan. Sillä myös pidettäisiin huolta, että seuraavassa noususuhdanteessa ammattityövoimaa on saatavilla. Koulutuksen salliminen ei vielä sinällään maksaisi mitään, koska oppilaitoksilla on jo taskussa rahaa sen järjestämiseen. Työn oheen suunniteltu koulutus ei myöskään voi olla "este työllistymiselle", mikäli nyt jostakin taivaasta niitä työpaikkoja sattuisi tipahtamaan.

Samasta asiasta väännettiin jo 1990-luvun laman aikaan. Perimätieto kertoo työministeri Ilkka Kanervan laatineen silloin käskykirjeen, jonka mukaan työtön saattoi opiskella kuukauden menettämättä ansiosidonnaista, kunhan oli kutsun tullen valmis töihin lähtemään. Eikö nyt olisi taas aika?

28.1.09

Runkkausyhteiskunta

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu vähän sellaisia tilanteita, joissa voisi luontevasti koskettaa ja tulla kosketetuksi. Elämme yhteiskunnassa, jossa jo neuvolassa opastetaan laittamaan vauva omaan sänkyynsä ja pysymään lujana, kun lapsi itkee viereen. (Tilanne on historiallisesti poikkeuksellinen, sillä suurimmassa osassa kulttuureita on jo tilanpuutteen vuoksi elettävä ja nukuttava lähekkäin.) Me emme tervehtiessä yleensä kosketa ja halaukset ovat enemmänkin poikkeustilanteisiin ja –ihmissuhteisiin.

Kosketus on ihmisen perustarve. Pieni lapsi kuolee, ellei sitä kosketeta ja olen varma, että merkittävä osa murrosikäisten masentuneisuudesta hoituisi halimisella. Myös suurin osa aikuisista kaipaa säännöllistä kosketetuksi tulemista. Ruumiillisella läsnäololla ja koskettamisella on parantavaa ja ahdistusta lievittävää voimaa. Hellyys ja lohduttaminen ovat syliin ottamista ja seksuaalisuus on olemista iho ihoa vasten.

Aikuisilla merkittävä osa kosketuksen tarvetta kanavoituu seksiin. Otsikko kuitenkin viittaa viimeaikaiseen kehitykseen, jossa ihokosketukseen perustuva pariseksi vähenee ja masturbointi lisääntyy. Osmo Kontula viimesyksyisen tutkimuksen mukaan seksiä harrastetaan nyt selvästi harvemmin kuin vuosituhannen alussa. Ihmisillä on nyt aiempaa vähemmän rinnakkaissuhteita, ja parisuhteissakin yhdyntäkerrat ovat vähentyneet. Samaan aikaan niin sinkut kuin pariutuneetkin raportoivat sooloseksistä useammin kuin ennen. Masturboinnin yleistymiseen viittaa myös nettipornon kasvu.

Yhdyntäkertojen vähentymisessä ei sinänsä olisi mitään huolestuttava, jos seksin laatu vastaavasti paranisi tai jos ihmiset vain kokisivat keksineensä hauskempaa puuhaa. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Suuri osa ihmisistä toivoisi nykytilannettaan vilkkaampaa seksielämää, mutta arjen vaatimusten jälkeen ei vaan jaksa. Seksi on siirtynyt kosketuksesta koneelle, koska niin on helppoa ja nopeaa.

Meillä poliittinen keskustelu seksistä on yleensä keskustelua ruumiillisen koskemattomuuden turvaamisesta. Tämä on ymmärrettävää, sillä koskemattomuus on perusoikeuksiamme. Ruumis piirtää minuuteemme fyysisen rajan ja odotamme ruumistamme kohdeltavan arvokkaasti.

Silti, vastentahtoinen koskemattomuus voi olla painajainen ja tuottaa aivan yhtä lailla tuskaa kuin vastentahtoinen kosketus. Yksinäisyys on kosketuksen ikävöintiä, sitä, että ruumis huutaa tulla kosketetuksi. Itsensä koskettaminen ei voi korvata toista ihmistä. Miten on mahdollista, että yltäkylläisessä Suomessa ei ihmisillä ole varaa viipyä toistensa sylissä?

Kuten Frank Pappa jo ammoin totesi: Kosketelkaa toisianne!