29.6.11

Aborttikysymykseen on vain vääriä vastauksia

Aborttikeskustelu käydään tasaisin väliajoin aika lailla saman kaavan mukaan. Nyt se on täällä taas, sillä kristillisdemokraattien vaatimuksesta hallitusohjelmaan tuli kirjaus lainsäädännön tarkastelusta. Sen mukaan raskauden keskeytyksen saa julkisen terveydenhuollon palveluna ja pääsääntöisesti aina 12. raskausviikkoon saakka. Samalla tarvetta keskeytysten määrään pyritään vähentämään seksivalistuksella, ehkäisyvälineiden saatavuudella ja lapsiperheiden riittävällä sosiaaliturvalla.

Niin kuin hallitusneuvotteluissakin kävi, usein abortin vastustajat käyttävät ensimmäisen keskusteluvuoron. He vetoavat elämän pyhyyteen, erityisesti syntymättömän lapsen elämän. Miten poliitikot voisivat noin vain päättää, että 11-viikkoainen sikiö on pelkkä solumöykky, kun sitä vain viikkoa myöhemmin vaalitaan ihmisvauvana?

Tähän vastapuolella on tapana muistuttaa, että myös abortin kieltämiseen liittyy vakavia eettisiä ongelmia. Vuosituhansien ajan on naisia painostettu, pakkonaitettu ja raiskattu raskaaksi. Päätöksiä hedelmöittymisestä ovat tehneet miehet, vaikka seuraukset kaatuvat naisten harteille. Lapsen syntymä ei ole vain avuton ensihymy ja söpöjen pikkujalkojen tepsutusta, se voi merkitä myös köyhyyttä, väsymystä tai väkivaltaa. Naiset ovat saaneet maksaa hedelmöittymisestä nuoruutensa, vapautensa, hampaansa ja monesti henkensäkin. Eikö naiselle kuulu oikeus päättää omasta ruumiistaan, siinä kuin miehillekin?

Ristiriita on sovittamaton. Lopulta keskustelussa päädytäänkin takaisin mykkäkouluun, joka jatkuu aina seuraavaan ryöpsähdykseen saakka.

Jos unohdetaan hetkeksi nämä suuret periaatteelliset kysymykset syntymästä, elämästä ja vapaudesta, Suomen malli näyttäisi kuitenkin toimivan hyvin. Turvallisen abortin mahdollisuus on vienyt leivän ”enkelintekijöiltä”, joiden käsiin aikaisemmin kuoli tuhansia naisia. Myös abortin vastustajilla pitäisi olla syytä tyytyväisyyteen, sillä Suomessa tehdään tosiasiallisesti vähemmän keskeytyksiä kuin niissä maissa, joissa lainsäädäntö on tiukempaa. Kun suomalainen malli ei siis kärsi mistään välittömästä kriisistä, nyt voisi olla tilaa pohtia, mitä uusia näkökulmia yhteiskunnallinen muutos on tuonut aborttipolitiikkaan.

Olisi aika keskustella esimerkiksi siitä, miten miesliikkeen heräämisen tulisi vaikuttaa aborttioikeuksiin. Julkisuudessa on näkynyt joitakin vaatimuksia miehen oikeudesta olla tulematta vanhemmaksi, mutta entä toisin päin? Kun hedelmöittyminen on ehkäisyvälineiden myötä paremmin naisten kuin miesten käsissä ja samaan aikaan miehet kantavat yhä enemmän vastuuta syntyvien lasten hoivassa, eikö tämän muutoksen pitäisi heijastua myös siihen, kuka ja millä ehdoin voi päättää raskauden keskeytyksestä? Jos esimerkiksi parinkunnan lasten ensisijaisena hoitajana kunnostautunut isä haluaisi pitää lapsen ja urasuuntautunut äiti haluaa keskeytyksen, onko isällä sananvaltaa? Entä miten silloin turvataan naisen ruumiillinen autonomia?

Toinen merkittävä yhteiskunnallinen muutos on lääketieteen kehitys, jonka seurauksena sikiön kehitysvauriot voidaan havaita jo raskauden alkuvaiheessa. Näistä raskaudenkeskeytyksistä ei puhuta, vaikka kaikki perheet ohjataan rutiiniseulontoihin ja yhä useamman abortin takana on sikiön oletettu vammaisuus. Kun seulonnan syytä ei avata vanhempien kanssa, toimenpiteeseen ohjautuvat nekin, jotka aikovat pitää sikiön vammaisenakin.

Tiedetään, että joissakin keräilijäkulttuureissa vammaiset vastasyntyneet tapettiin, koska koko heimon selviytyminen riippui ratkaisevasti sen jäsenten toimintakyvystä. Toisaalta tiedetään myös, että jo kivikauden yhteisöissä saatettiin huolehtia vaikeasti liikuntavammaisista aina aikuiseksi asti. Nyt yhdessä maailman rikkaimmista maista on luotu kattava neuvolajärjestelmä, joka epäsuorasti kannustaa abortoimaan sairaat lapset. Se on rakennettu ilman avointa keskustelua siitä, millaista käsitystä perheestä, ihmisestä ja yhteisöstä se palvelee.

Mikäli lapsi todetaan vammaiseksi, voidaan keskeytys tehdä erikoisluvalla vielä 24. raskausviikolla. Poikkeukselle on lääketieteellinen perusta, kehitysvaurioita ei nimittäin välttämättä havaita aikaisemmin. Samalla laki kuitenkin lähettää piiloviestiä siitä, että terve sikiö arvotetaan ihmiseksi kolmen kuukauden jälkeen, mutta vammainen saa ihmisoikeudet vasta kolme kuukautta myöhemmin. Kun näin vahva eettis-poliittinen linjaus tehdään hiljaisuudessa virkamiestyönä, syntyy ikäviä assosiaatioita rodunjalostusoppeihin.

Joskus politiikassa on hyväksyttävä, ettei kaikkeen ole olemassa oikeaa vastausta. Silloin pitäisi yrittää yhdessä löytää se vähiten väärä.

18.6.11

Hallitusohjelmasta

Lähes kuukauden väännön jälkeen on päätöksen aika, mennäkö hallitukseen vai oppositioon. Neuvotteluryhmän selkeä enemmistö päätyi suosittamaan hallitukseen menoa. Lopullisen päätöksen tekee puoluevaltuusto yhdessä eduskuntaryhmän kanssa ensi sunnuntaina.

Tässä merkinnässä perustelen lyhyesti, miksi olen sitä mieltä, ettei Vasemmistoliiton pitäisi osallistua hallitukseen. Olen pyrkinyt listaamaan nimenomaan hallitusohjelman pulmakohtia. kokonaiskuvan saamiseksi on siksi hyvä lukea rinnalla jotakin myönteisempää analyysiä tai sitten itse ohjelmaa.

Olen vakuuttunut siitä, että neuvottelijamme ovat tehneet todella hyvää työtä. Aikaa ja vaivaa ei ole säästelty, ja ilman meitä olisi moni asia ohjelmassa varmasti toisin. Erityisen iloinen olen siitä, miten tarmokkaasti ja kaikkia stereotypioita uhmaten näin ay-vasemmiston puolustavan norppia, visioivan tuulipuistoja ja vaativan sukupuolineutraalia avioliittoa – monta kertaa sain olla porukoistani todella ylpeä. Tärkeitä asioita myös saavutettiin, esimerkiksi työttömyysetuuksien (100e) ja toimeentulotuen perusosan (25e) tasokorotukset, lisäydinvoiman torppaus ja nuorisotakuu. Merkittävä asia on myös se, että verotus nyt ensimmäistä kertaa vuosiin kääntyy progressiivisempaan suuntaan.

Silti, tulossa on leikkaushallitus. Säästöt kohdistuvat erityisesti kuntiin, joiden tuloja tiputtaa sekä yhteisöveron alentaminen että valtionosuuksien pienentäminen. Tämä tietysti vaikuttaa suoraan kuntien peruspalveluihin. Hintojen ja palkkojen noustessa jo nollabudjetti merkitsisi kunnissa koulujen lakkauttamisia ja terveyskeskusten kesäsulkuja, miinusbudjetti tietysti enemmän.
- Leikkauksista kärsivät varsinkin pienet, köyhät tai maalaiset kunnat, joille valtionosuudet ovat tärkeä tulolähde. Lisäksi niiden kannettavaksi jäävät maatalouden mittavat säästöt, sekä tietysti se, että tienpidon korjausvelka kasvaa entisestään. Myöskään harvaan asuttujen alueiden joukkoliikenteen rapauttamista ei tällä ohjelmalla pysäytetä.
- Merkittäviä leikkauksia kohdistetaan myös Suomen akatemiaan, yliopistoihin sekä muuhun peruskoulun jälkeiseen rahoitukseen
- Itse pidän ikävänä signaalina sitä, että samaan aikaan kun uusiutuvia energiamuotojen tukia leikataan (25 milj), toteutetaan energiaintensiivisten yritysten huomattavat (lisä-) energiaverohelpotukset (120 milj). Tämä vie uskottavuutta ohjelman kauniilta ympäristömuotoiluilta.
- Kehitysyhteistyömäärärahoja ei leikata, mutta ne jäädytetään vuosiksi 13 ja 14. Se tarkoittaa, että asetetusta 0,7 % tavoitteesta ajaudutaan entistä kauemmaksi. (Vertailu tosin on hankalaa, sillä määrärahojen laskentaperusteita tullaan muuttamaan.)
- Kaikki leikkaukset eivät vielä ole tiedossa: syksyn budjettiriiheen on jätetty 100 miljoonan leikkaustarve ratkaistavaksi.

Edellisten seikkojen lisäksi ohjelmaan liittyy mielestäni merkittäviä epävarmuustekijöitä:
- Osallistuminen hallitusohjelmaan ei tarkoita vain Kreikan mahdollisen lisärahan tukemista. Se tarkoittaa myös, että Vasemmistoliitto sitoutuu äänestämään EU:n vakaussopimuksen puolesta. Oman arvioni mukaan kyseessä on eräs tämän vuosikymmenen tärkeimmistä päätöksistä. Vakaussopimuksessa me asetumme tukemaan IMF-tyyppisten uusliberalisointiohjelmien toteuttamista velkamaissa, esimerkiksi palvelujen yksityistämistä, sosiaaliturvan leikkauksia ja julkisen omaisuuden myyntiä. Eurooppaan ollaan nyt luomassa nyrkkiä, joka entisestään segmentoi pankkien turvattua asemaa ja uhkaa kaikkia vasemmistolle tärkeitä arvoja. Kaiken lisäksi järjestelmästä kaavaillaan sillä tavoin ”itsenäistä”, että hyväksymisen jälkeen on Suomen vaikutusvalta mekanismiin varsin rajattu.
- Tavalliseen tapaan on hallitusohjelmassa mainittu monia hienoja asioita, joihin ei kuitenkaan ole rahoitusta. Näiden osalta voi vain todeta, että jos lisäeuroja ei jostain ilmaannu, jäävät kirjauksetkin toteutumatta. Tähän ryhmään kuuluvat omalta neuvottelualueeltani mm. eläinten oikeuksien parantaminen, luomu- ja lähituotannon edistäminen, joukkoliikennetuki, pienyrittäjien asema ja laajakaistan valtakunnallistaminen.
- Kolmas iso epävarmuustekijä on yleinen taloustilanne. Monet asiantuntijat ennustelevat Eurooppaan vaikeaa taantumaa, mutta hallitusohjelma on viritetty pienenevän työttömyyden ja kasvavan talouden ennusteelle. Ohjelman yhteydessä on sovittu säännöllisistä välitarkastuksista. Tämä tarkoittaa, että taloustilanteen heikkeneminen vaarantaisi hallituskauden loppupuoliskolle jätetyt uudistukset (muun muassa opintotuen sitomisen indeksiin), ja merkitsisi lisäleikkauksia.
- Kaikki työelämän uudistukset siirrettiin sovittavaksi kolmikannassa. Me emme siis vielä tiedä, tuleeko seuraava hallitus parantamaan esimerkiksi vuokratyöntekijöiden tai pätkätyöläisten asemaa.


Viestin arviot perustuvat hallitusohjelman lisäksi sen tekemisessä käytettyihin tausta-aineistoihin ja asiantuntija-arvioihin. Koska palikat kuitenkin muuttuvat neuvotteluissa koko ajan, voivat yksityiskohdat olla joiltain osin virheellisiä.

11.6.11

Ihmisenmurskauskone

Jokaisessa yhteisössä esiintyy tilanteita, joissa aikuinen ihminen ei elätä itseään työllä. Tästä alkaa politiikka. On sovittava, milloin työttömyys on hyväksyttävää, mikä ylipäänsä määritellään työksi ja onko työtä tekemättömällä samat oikeudet ja ihmisarvo kuin muillakin.

Viime vuosien Suomessa ansiotyön ulkopuolelle jäämistä on ajateltu ensisijaisesti yksilön asenneongelmaksi. Työvoimapolitiikan inhimillisemmät juonteet näyttävät tallautuvan tämän tulkinnan alle. Vähitellen kasvaa huima työkkäri-Kela-sossu –pyörre, jonka piilotavoitteena on niin epämiellyttävä kyyti, että mikä tahansa työ millä tahansa ehdoilla alkaa maistua.

Ensin tulivat karenssien kiristykset ja vuodesta 2006 voidaan työmarkkinatuki lakkauttaa määrättömäksi ajaksi. Samaan aikaan on sallittu leikkaukset työvoimapoliittisista toimenpiteistä kieltäytyvän henkilön toimeentulotukeen. Sanktioiden perusteet jättävät harkintavallan viranomaisille. Niitä on jaettu esimerkiksi henkilöille, jotka ovat kieltäytyneet työskentelemästä laittomissa ja vaarallisissa olosuhteissa tai kyseenalaistaneet työkkärin ”hatunnostokurssien” mielekkyyden.

Sanktiopolitiikan seurauksena köyhät ovat nyt entistä köyhempiä. Pelkälle sossun toimeentulotuelle pudonneiden määrä kasvaa nopeasti ja jos kurittomuus jatkuu, voidaan tästä viimeisestäkin tuesta napsaista melkein puolet. Aikoinaan ihmisten auttamiseen laaditusta järjestelmästä on tulossa tunnoton murskain, jossa ihmisiltä viedään rahat, aika, itsetunto ja kunnia.

Keppien jytkeestä huolimatta ei odotettua tulosta vain synny. Pitkäaikaistyöttömyys on edelleen tuplat 80-luvun tasosta, jolloin vastaavia sanktioita ei ollut. Ihmisiä saadaan kyllä uhkailtua erilaisiin harjoitteluihin ja tukitöihin, mutta nämä toimenpiteet eivät näytä lisäävän työllisten nettomäärää. Jos tuolileikissä on 10 pelaajaa ja 9 tuolia, ei tuolien määrä siitä kasva, vaikka pelaajat olisivat kuinka motivoituneita.

Ehkä vika ei olekaan työttömissä, vaan ilmiön viranomaistulkinnassa. Kun työelämä säädetään vain voimakkaimpien hartialeveydelle, tehdään väistämättä melkoisesta osasta ihmisiä työmarkkinakelvottomia. Syntyy harha, että vain stahanovilainen supertyöläinen voi olla hyödyllinen ja arvostettu yhteisönsä jäsen.

Suurin osa meistä on jossakin vaiheessa elämäänsä vanha, huonokuntoinen, ylirasittunut, kriisissä, hoivavelvollinen tai jostakin muusta syystä vajaateholla. Armollisempi yhteiskunta ja työkulttuuri sietävät sen. Ymmärtävät, että elämä on.

(Lehtiyhtymälle 11.6.2011)

5.6.11

Kaksi politiikkaa

Aina 1800-luvulta lähtien työväenliike on kiistellyt siitä, onko hyväksyttävää osallistua porvarihallitukseen. Oikeaa vastausta ei ole, vaan asia on punnittava joka kerta uudelleen. Hallitus lupaa konkreettisia parannuksia ihmisten elämään, mutta samalla on suostuttava tukemaan omien periaatteiden ja lupausten vastaista kehitystä. Oppositiossa ei tarvitse taipua lehmänkauppoihin, mutta toisaalta ihmisten arkeen vaikuttamiseen on vähemmän pelimerkkejä.

Koko hallituskipuilua voi tarkastella pelinä, jossa liittolaiset ja voimasuhteet vaihtuvat, mutta pelaajia puolueesta toiseen yhdistää sama suppea politiikkakäsitys. Sen mukaan politiikka on yhtä kuin kokoukset, äänestyskartat ja neuvottelutaktiikat. Eduskuntaturnaukseen kutsutaan poliitikot, virkamiehet ja merkittävimmät etujärjestöt ja pelin voittaa se, joka onnistuu nappaamaan tärkeimmät ministerisalkut. Pelaajien valintaan tarvitaan vaalit, mutta alkuvihellyksen jälkeen on äänestäjällä vain seuraajan rooli.

Muitakin näkökulmia olisi tarjolla. Politiikkaa voidaan arvioida laajemmin koko sinä tapahtumaketjuna, jonka seurauksena päätökset lopulta syntyvät. Silloin huomataan, että jokainen uusi laki ja talouslinjaus riippuvat siitä, miten meillä määritellään politiikkaa, historiaa, tulevaisuuden mahdollisuuksia tai ihmisten onnen ehtoja. Niin hallitus kuin oppositiokin ovat alisteisia tälle yleiselle ymmärrykselle, joka arvottaa, rajaa ja määrittelee poliittiset kysymykset. Puolueen vaikutusvaltaa ei suoraan ratkaise sen hallitus/oppositioasema tai edes kannatusprosentti, vaan se, missä määrin se pystyy vaikuttamaan yleiseen mielipiteenmuodostukseen. Esimerkiksi viime vuosien ulkomaalaispolitiikan ykkösvaikuttaja on ollut perussuomalaiset. Sen on onnistunut ohjaamaan lehtikirjoittelua, herättämään kansalaiskeskustelua ja taivuttamaan hallitusta mieleisiinsä linjauksiin.

Politiikkakäsityksen laajentaminen johtaa väistämättä strategian uudelleenarviointiin. Jos vallan ajatellaan tulevan alhaalta, on poliittinen valtataistelukin taistelua siitä, miten asioita yhdistellään ja tehdään ymmärrettäviksi mediassa, pursiseuroilla, kouluissa tai asemabaareissa. Tällöin ei muutoksiakaan yritetä diilata määräenemmistöillä, vaan taivuttelemalla muita puolueita omien näkemysten tueksi. Esimerkiksi pieni oppositiopuolue vihreät onnistui näin nostamaan ympäristöteemat politiikan raskaaseen sarjaan.

Politiikan katunäkökulma ei miellytä ammattipoliitikkoja, koska se siirtää heidät tähdistä avustajan rooliin. Omien tulkintojen vääntäminen yleiseksi mielipiteeksi onnistuu vain puolueelta, joka kykenee rekrytoimaan innostunutta kenttäväkeä ja uusiin avauksiin kykeneviä avaintoimijoita. Sen on rakennettava verkosto, jossa työstetään ja taustoitetaan kilpailevaa ymmärrystä, vallataan keskustelun solmukohtia ja tavoitetaan laajalti myös aktiivipolitiikan ulkopuolisia ihmisiä. Toki poliitikot voivat olla tässä avuksi, mutta ratkaiseva työ tehdään kaukana eduskunnan marmorikäytävistä.

Viime vuosina on puhuttu paljon työurien pituudesta. Yleisen käsityksen mukaan Suomi ei selviä suurten ikäluokkien vanhenemisesta muutoin kuin työuria pidentämällä. Poliittista kiistaa käydäänkin siitä, pitäisikö meidän nyt lisätä ihmisten työvuosia korottamalla eläkeikää vai panostamalla työelämän laatuun. Mikään puolue ei muista tai ainakaan uskalla sanoa ääneen, miten muutama vuosikymmen sitten koko keskustelua olisi pidetty pähkähulluna. Silloin tavoiteltiin työurien lyhentämistä ja tuottavuuden nousun myötä siinä onnistuttiinkin.

Lopulta ei ole oleellista, voittaako työhyvinvointi- vaiko eläkeikäpuolue. Todellinen voittaja on se, joka sai eduskunnan ja koko yhteiskunnan vakuuttuneeksi, ettei näin rikkaalla maalla ole varaa vapaa-aikaan.