Aborttikysymykseen on vain vääriä vastauksia

Aborttikeskustelu käydään tasaisin väliajoin aika lailla saman kaavan mukaan. Nyt se on täällä taas, sillä kristillisdemokraattien vaatimuksesta hallitusohjelmaan tuli kirjaus lainsäädännön tarkastelusta. Sen mukaan raskauden keskeytyksen saa julkisen terveydenhuollon palveluna ja pääsääntöisesti aina 12. raskausviikkoon saakka. Samalla tarvetta keskeytysten määrään pyritään vähentämään seksivalistuksella, ehkäisyvälineiden saatavuudella ja lapsiperheiden riittävällä sosiaaliturvalla.

Niin kuin hallitusneuvotteluissakin kävi, usein abortin vastustajat käyttävät ensimmäisen keskusteluvuoron. He vetoavat elämän pyhyyteen, erityisesti syntymättömän lapsen elämän. Miten poliitikot voisivat noin vain päättää, että 11-viikkoainen sikiö on pelkkä solumöykky, kun sitä vain viikkoa myöhemmin vaalitaan ihmisvauvana?

Tähän vastapuolella on tapana muistuttaa, että myös abortin kieltämiseen liittyy vakavia eettisiä ongelmia. Vuosituhansien ajan on naisia painostettu, pakkonaitettu ja raiskattu raskaaksi. Päätöksiä hedelmöittymisestä ovat tehneet miehet, vaikka seuraukset kaatuvat naisten harteille. Lapsen syntymä ei ole vain avuton ensihymy ja söpöjen pikkujalkojen tepsutusta, se voi merkitä myös köyhyyttä, väsymystä tai väkivaltaa. Naiset ovat saaneet maksaa hedelmöittymisestä nuoruutensa, vapautensa, hampaansa ja monesti henkensäkin. Eikö naiselle kuulu oikeus päättää omasta ruumiistaan, siinä kuin miehillekin?

Ristiriita on sovittamaton. Lopulta keskustelussa päädytäänkin takaisin mykkäkouluun, joka jatkuu aina seuraavaan ryöpsähdykseen saakka.

Jos unohdetaan hetkeksi nämä suuret periaatteelliset kysymykset syntymästä, elämästä ja vapaudesta, Suomen malli näyttäisi kuitenkin toimivan hyvin. Turvallisen abortin mahdollisuus on vienyt leivän ”enkelintekijöiltä”, joiden käsiin aikaisemmin kuoli tuhansia naisia. Myös abortin vastustajilla pitäisi olla syytä tyytyväisyyteen, sillä Suomessa tehdään tosiasiallisesti vähemmän keskeytyksiä kuin niissä maissa, joissa lainsäädäntö on tiukempaa. Kun suomalainen malli ei siis kärsi mistään välittömästä kriisistä, nyt voisi olla tilaa pohtia, mitä uusia näkökulmia yhteiskunnallinen muutos on tuonut aborttipolitiikkaan.

Olisi aika keskustella esimerkiksi siitä, miten miesliikkeen heräämisen tulisi vaikuttaa aborttioikeuksiin. Julkisuudessa on näkynyt joitakin vaatimuksia miehen oikeudesta olla tulematta vanhemmaksi, mutta entä toisin päin? Kun hedelmöittyminen on ehkäisyvälineiden myötä paremmin naisten kuin miesten käsissä ja samaan aikaan miehet kantavat yhä enemmän vastuuta syntyvien lasten hoivassa, eikö tämän muutoksen pitäisi heijastua myös siihen, kuka ja millä ehdoin voi päättää raskauden keskeytyksestä? Jos esimerkiksi parinkunnan lasten ensisijaisena hoitajana kunnostautunut isä haluaisi pitää lapsen ja urasuuntautunut äiti haluaa keskeytyksen, onko isällä sananvaltaa? Entä miten silloin turvataan naisen ruumiillinen autonomia?

Toinen merkittävä yhteiskunnallinen muutos on lääketieteen kehitys, jonka seurauksena sikiön kehitysvauriot voidaan havaita jo raskauden alkuvaiheessa. Näistä raskaudenkeskeytyksistä ei puhuta, vaikka kaikki perheet ohjataan rutiiniseulontoihin ja yhä useamman abortin takana on sikiön oletettu vammaisuus. Kun seulonnan syytä ei avata vanhempien kanssa, toimenpiteeseen ohjautuvat nekin, jotka aikovat pitää sikiön vammaisenakin.

Tiedetään, että joissakin keräilijäkulttuureissa vammaiset vastasyntyneet tapettiin, koska koko heimon selviytyminen riippui ratkaisevasti sen jäsenten toimintakyvystä. Toisaalta tiedetään myös, että jo kivikauden yhteisöissä saatettiin huolehtia vaikeasti liikuntavammaisista aina aikuiseksi asti. Nyt yhdessä maailman rikkaimmista maista on luotu kattava neuvolajärjestelmä, joka epäsuorasti kannustaa abortoimaan sairaat lapset. Se on rakennettu ilman avointa keskustelua siitä, millaista käsitystä perheestä, ihmisestä ja yhteisöstä se palvelee.

Mikäli lapsi todetaan vammaiseksi, voidaan keskeytys tehdä erikoisluvalla vielä 24. raskausviikolla. Poikkeukselle on lääketieteellinen perusta, kehitysvaurioita ei nimittäin välttämättä havaita aikaisemmin. Samalla laki kuitenkin lähettää piiloviestiä siitä, että terve sikiö arvotetaan ihmiseksi kolmen kuukauden jälkeen, mutta vammainen saa ihmisoikeudet vasta kolme kuukautta myöhemmin. Kun näin vahva eettis-poliittinen linjaus tehdään hiljaisuudessa virkamiestyönä, syntyy ikäviä assosiaatioita rodunjalostusoppeihin.

Joskus politiikassa on hyväksyttävä, ettei kaikkeen ole olemassa oikeaa vastausta. Silloin pitäisi yrittää yhdessä löytää se vähiten väärä.