29.7.11

Tunti tunnilta

Suomalainen supermarketti muistuttaa nykyään tosi-tv:n eloonjäämisformaattia. Pelimerkkeinä ovat työtunnit. Myyjät yrittävät kahmia näitä itselleen niin paljon, että palkalla pärjäisi. Työnantajapuoli taas pyrkii jakamaan tunteja siten, että kauppa pyörisi mahdollisimman halvalla.

Useimmissa suurissa kaupoissa noudatetaan liiketoimintaoppia, jossa riskit keskitetään osa-aikaisille työntekijöille. Taattuja viikkotunteja voi olla kolme tai kolmekymmentä, kuitenkin niin vähän, ettei palkalla tahdo saada jääkaappiaan täytettyä. Varmojen tuntien ja elämiseen riittävän palkan välille jää harmaa alue, jossa vallitsee tavarahyllyviidakon vahvimman laki.

Isoissa marketeissa 70-80 prosenttia työntekijöistä kiinnitetään osa-aikaisella sopimuksella. Noin puolet heistä on opiskelijoita, joille järjestely sopii elämäntilanteeseen ja palkka kattaa vain osan toimeentulosta. Toinen puoli koostuu kuitenkin opiskeluvaiheen ohittaneista ja usein perheellisistä naisista. Heille osa-aikaisuus tarkoittaa köyhyyttä ja jatkuvaa lisätuntien kärkkymistä. Kun kaupat ovat auki joka päivä, myös myyjät ovat jatkuvasti töissä tai työvalmiudessa.

Omistajalle osa-aikaisuus on selvää rahaa. Suhdannetappiot voi niistää suoraan palkkakustannuksista ja toimeentulon epävarmuus tuottaa kuuliaista työvoimaa. Palvelualojen ammattiliiton mukaan on tavallista, että ”hankalia työntekijöitä” rangaistaan vetämällä työtunnit minimiin. Kilpailu niukoista tunneista nakertaa työpaikan sisäistä henkeä ja ehkäisee järjestäytymistä. Ristiriitojen keinotekoinen rakentaminen sopii hyvin tositelkkariin, mutta tosielämässä myös seuraukset ovat valitettavan todellisia.

Markettien myynti on sen verran vakaata, että halutessaan ne voisivat mainiosti tarjota halukkaille kokoaikaisia työsopimuksia. Kysymys ei ole siitä, että talousvaikeuksiin joutuneet yritykset nipistäisit henkilöstömenoista. Pikemminkin näyttää siltä, että mitä paremmin kaupalla menee, sitä heikommilla ehdoilla siellä tehdään töitä. Viime kädessä tämän voiton kustantavat veronmaksajat, kun myyjien riittämätöntä palkkaa on täydennettävä asumistuella.


(Julkaistu Pirkanmaan sanomissa 13.7.)

3.7.11

Valussa Euroopan rautanyrkki?

Ei minua huoleta, että eurooppalaisten veronmaksajien rahoja syydetään pankeille perään kyselemättä tai vastuullisia etsimättä. Se on epäreilua ja huolimatonta, mutta lopultakin vain rahaa.

Enemmän huolettavat ne sopimusehdot, joilla rahaa jaetaan. Esimerkiksi Portugalin tukipaketissa on kaikkiaan 222 pienellä präntättyä kohtaa, jotka sisältävät leikkauksia palkoista, sosiaaliturvasta ja kouluilta. Lisäksi edellytetään strategisesti tärkeän valtion omaisuuden polkumyyntiä. Listalla ovat satamien, lentokenttien ja energiayhtiöiden yksityistämiset.

Velkaantuneille maille tarjotaan sellaista uusliberalismin matokuuria, että jos ei tauti vielä tapa, lääkkeet sen varmasti tekevät.

Sopimusehdoista syntyy negatiivinen kierre, jossa vaaditut leikkaukset vähentävät kulutuskysyntää ja siten vaikeuttavat kotitalouksien ja yritysten mahdollisuuksia selvitä veloistaan. Tämä puolestaan kasvattaa pankkien roskalainataakkaa, pienentää valtion verotuloja ja lisäävät työttömyyden kustannuksia.

Suomalaiset ovat syyttömiä tilanteeseen ja siksi aiheesta harmissaan, kun nyt joutuvat maksumiehiksi. Toisaalta, eivät tätä sotkua tehneet myöskään velkamaiden kansalaiset. Meidän rahamme voimalla heidät pannaan luopumaan sosiaaliturvasta, palveluista ja työoikeuksista. Ei ihme, että myös kreikkalaisia ja portugalilaisia harmittaa.

Samaan aikaan Euroopan keskuspankki valmistelee pysyvää rahastoa, jolla varmistettaisiin ylikansallinen pankkituki myös tulevaisuudessa. Sen myötä Eurooppaan vakiinnutetaan vastuuton ja riskitön luototustoiminta, jonka myötä maa toisensa jälkeen ajautuu kriisiin ja pakotetaan uusliberalisointiohjelmiin. Monet asiantuntijat ovat arvostelleet, ettei tällainen vakaussopimus suinkaan vakautta tuo, päinvastoin: nyt rakennetaan turvattomuuden, tukahdutettujen talouksien ja kasvavien tuloerojen Eurooppaa.

Vaihtoehtojakin olisi. Voitaisiin vaatia pankkeja vastuuseen löyhästä luototuksestaan ja puhdistamaan roskalainat taseistaan. Voitaisiin ohjata velkamaat hallittuun sovitteluun, jossa ulkopuolista tukea suunnataan peruspalvelujen ja työpaikkojen turvaamiseen.

Toimenpiteiden kattamiseksi voitaisiin säätää rahoitusmarkkinaveroja. Mikäli pankkitukiin olisi turvauduttava, olisi vastineeksi vaadittava pankkien osittaista kansallistamista.

Ei muutaman maan velkaantuminen tarkoita vielä Euroopan loppua. Sen sijaan vakaussopimus, siitä ei voi olla varma

(Julkaistu Lehtiyhtymän paikallislehdissä 3.7.2011)