21.4.10

Julkinen terveysbisnes

Minulla ei ole mitään yksityisiä terveyspalveluja vastaan. Minua häiritsee vain se, että tätä terveysbisnestä pyöritetään julkisilla varoilla.

Ensin tuli terveyspalvelujen kaksiraidemalli, kun kunnallisten terveyskeskusten rinnalle perustettiin yksityisiä lääkäriasemia. Niiden liikeidea nojasi Kelan avokätiseen tukeen ja työterveyslakiin, joka velvoittaa työnantajan järjestämään alaisilleen työterveyshuollon.

Pitkään yksityisiä terveyspalveluja käyttivät lähinnä rikas eliitti ja vakituisissa työsuhteissa olevat palkansaajat. Kun sitten 1990-luvun lamapaniikki rapautti kunnallisia terveyspalveluja (yksityisten saamaan julkiseen tukeen ei kajottu), yhä useampi työterveyshuollossa asioimaan tottunut vanhempi hankki myös lapsilleen yksityisen sairausvakuutuksen. Nykyisin yksityiselle puolelle ovat löytäneet lähes kaikki, joiden tulotaso kestää omavastuuosuuden.

Meillä on siis kaksiosainen terveydenhoitojärjestelmä, jossa yhteisillä varoilla tuotetaan toisille vähän parempia palveluja kuin toisille. Tämä on jo aika kaukana siitä yhteisen, maksuttoman ja laadukkaan terveydenhoitojärjestelmän ihanteesta, johon hyvinvointivaltiossa vuosikymmeninä uskottiin.

Vaan eipä tässä vielä kaikki. Yksityistä terveysbisnestä tietysti kaivelee, että valtio kattaa vain osan kuluista. Siksi onkin paikallaan, että yhä kasvava osa myös kunnallisista terveyspalveluista tuotetaan markkinalogiikalla. Ensin kunnat ostivat yksittäisiä keikkalääkäreitä, nyt jo kokonaisia terveyskeskusyksiköitä. Ja kun laman vuoksi säästetään, se tehdään jälleen omasta tuotannosta, ei suinkaan näistä ostopalveluista.

On ymmärrettävää, että terveysalan yritykset hurraavat tälle kehitykselle. Sen sijaan epäselvää on, mitä veronmaksajat tai palveluiden käyttäjät tästä kaikesta hyötyvät. Viime kuukausina on ilmestynyt useampikin tutkimus, joiden mukaan yksityisiltä ostetuissa terveyspalveluissa pystytään jakamaan vähemmän vastaanottoaikoja ja kuormitetaan enemmän erikoissairaanhoitoa kuin kunnallisissa terveyskeskuksissa. Eikä siitä tule edes säästöjä: 80 prosenttia kuntien johtavista lääkäreistä arvioi palveluostojen käyneen omaa tuotantoa kalliimmaksi.

On outoa, että Suomi niin innokkaasti pyrkii kohti yhdysvaltalaista terveydenhuoltojärjestelmää, joka kaikissa kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu niin kalliiksi ja tehottomaksi, että maa on itsekin päättänyt luopua siitä. USA:ssa miljoonat ihmiset ovat jääneet ilman hoitoa, lapsikuolleisuus on huomattavan korkea ja 62 % konkursseista johtuu siitä, etteivät ihmiset selviä lääke- ja hoitolaskuistaan.

Hyvä taloudenpito ja kansanterveys edellyttävät, että terveysalan yrityksiltä poistetaan julkinen tuki ja rahat käytetään julkisen terveydenhuollon kehittämiseen.

19.4.10

Ihmeitä voi tilata

Joitakin aikoja sitten ystäväni, nyt jo eläköitynyt politiikan taustavaikuttaja, vietti talveaan Costa Ricassa. Eräänä aamuna häntä vastaan käveli nuori kaunis nainen, joka hymyili. Ystäväni vastasi tervehdykseen yllättyneenä ja he pysähtyivät juttelemaan siihen heräilevän pikkukaupungin jalkakäytävälle.

Tässä tilanteessa oli miehellä ainakin kolme mahdollisuutta tulkita tilannetta. Ensinnäkin hän saattoi ajatella, ettei tuollaisella kaunottarella voi olla mitään syytä hymyillä tuntemattomille ja että hän varmaan oli nähnyt väärin. Toisen tulkinnan mukaan köyhä kehitysmaalainen nainen siinä haistaa suojattoman luottokortin ja hymyilee ilahtuneena. Kolmanneksi, hän voi päättää uskoa ihmeisiin: että nainen saattoi aistia hänen kaltaisessaan jo vähän kaljuuntuneessa suomalaismiehessä jotain miellyttävää ja halusi tutustua.

Minkä tulkinnan sitten valitseekin, sillä ohjaa omaa käyttäytymistään ja siten oletukset muuttuvat tosiasioiksi. Ei tietenkään ole niin, että ystäväni saa haluamansa naisen rakastumaan itseensä pelkän uskon voimalla. Varmaa kuitenkin on, että epäluuloisille kyynikoille ei ihmeitä tapahdu, sillä väärinymmärryksen tai hyväksikäytön pelossa he jättävät kutsumatta satunnaisen tuttavan kahville.

Tästä ystäväni tapauksesta on jo kulunut joitakin vuosia. Pari päätyi lopulta eroon, mutta vasta monta ihanaa hetkeä rikkaampana. Eikä ystäväni ole koskaan sen jälkeen kyseenalaistanut ihmeitä.

Tapaus palasi mieleeni pari viikkoa sitten, kun kuulin Burmassa tarinoita ”levitoivasta kivestä”, maan ehkä suosituimmasta pyhiinvaelluskohteesta. Talon kokoinen, kullalla päällystetty järkäle nököttää vuoren laella niin huteran näköisenä, että sen luulisi putoavan minä hetkenä hyvänsä. Paikalliset uskovat lujasti, että kivi leijuu muutaman sentin alustansa yläpuolella.

Alueella seikkailevat länsimaalaiset eivät VOI uskoa, että kivi pysyisi ilmassa, vaan sen TÄYTYY koskea emäkallioon. Ilmiön selittäminen on suosittu keskustelunaihe - sillä vahvistetaan omaa tieteisuskoa ja samalla tehdään sopivasti pesäeroa sivistymättömiin alkuasukkaisiin. Onko kyseessä joukkopsykoosi? Erikoinen geologinen muodostelma? Visuaalinen harha?

Mikä tahansa, kunhan ei vain ihme.

Minusta meidän hätääntynyt tarpeemme selittää ihmeet pois kertoo, että olemme menettäneet jonkin keskeisen osan ihmisyyttä. Lopulta ei ole väliä, koskettaako kivi jalustaansa vaiko ei. Tärkeää on ihmeen kokemus, että maailmassa on tutun ja arkisen ohella myös selittämätöntä ja pyhää.

Mietipä, miten lapsuutesi joulut muuttuivat, kun lakkasit uskomasta joulupukkiin.

12.4.10

"Kohumatka"

Palasin maanantaina Aasiasta. Yllätyksekseni sain huomata, että olen joutunut keskelle omituista skandaalia. En tiedä, miksi minun matkastani ollaan niin kiinnostuneita. Kysessä ei ole ollut mikään salaisuus, vaan olen etukäteen sopinut kirjoittavani matkan kokemuksista lehtiin.

Eduskunnalla tai millään julkisyhteisöllä ei ole osuutta matkani suunnitteluun tai kustannuksiin.

Pidän asiattomana tapaa, jolla lehdissä on puhuttu matkastani "lemmenlomana". Kirjoittelu on ilmeisesti perustunut puhtaasti toimittajien olettamuksiin. Näiltä osin oikea paikka asian käsittelylle lienee tässä vaiheessa Julkisen sanan neuvosto.

Annan mielelläni lisätietoja matkani asiasisällöstä myös toimittajille. Henkilökohtaisesta perhe-elämästäni, ystävistäni tai työtovereistani en jatkossakaan aio antaa lausuntoja.

6.4.10

Hyvää seksiä? –Ei kiitos.

Erään kerran vuosia sitten istuin ystävättäreni kanssa viehättävässä lounasravintolassa. Seuralaiseni mentyä hakemaan meille kahvia nousi viereisessä pöydässä aterioinut huoltomies ja tuli luokseni. Hän pahoitteli häiriötä, kertoi pitävänsä minua hyvin kauniina ja tiedusteli, tarvitsisinko kyytiä jonnekin. Hän oli autolla liikkeellä.

Hämmennyin. En ollut nuorenakaan sellainen kaunotar, joille miehillä on tapana tehdä ehdotuksia lounasravintoloissa. Yllättäen tarjottu seikkailu houkutti. Toisaalta hätäilin, että ystäväni palaisi pian kahvikuppien kanssa: mitä hän oikein ajattelisi, jos löytäisi minut jakelemassa puhelinnumeroita tuntemattomille haalarimiehille?

Mies oli hyvin komea, sillä lailla karusti kuin jotkut duunarimiehet ovat. Kevät oli hyvin kaunis, ikkunan takana paistoi aurinko ja purot solisivat. Minä olin nuori ja sitoutumaton, siis vapaa tekemään mitä halusin.

Sanoin: ”Ei kiitos, olet huomaavainen, mutta minulla on lyhyt kävelymatka.” Vastasin näin siksi, että olin todellakin menossa ihan viereiseen taloon ja olisi ollut hölmöä pyytää kuljetusta. Mutta totta puhuen sittenkin enemmän vaikutti se, etten halunnut näyttää ystävättäreni silmissä kevytkenkäiseltä.

Tapaus oli opettavainen. Sen myötä oivalsin, etten suinkaan elä missään vapaan seksin ihmemaassa. Tiukan paikan tullen, kun on tehtävä nopeita ratkaisuja, ryömii jostakin liskoaivojen perältä siveyden ohjelmistokoodi.

Naisen elämässä seksuaalinen pidättyvyys on vuosituhansien ajan liittynyt turvallisuuteen. Kyse ei ollut vain raskauteen ja tauteihin liittyvistä riskeistä, vaan naisen seksuaalisuutta on johdonmukaisesti kontrolloitu ja rikkeistä langetettu jopa kuolemantuomioita. Vielä 1900-luvulla seksuaalinormeja vastaan kapinoivia naisia suljettiin "oman edun vuoksi" ja "suojelun tarpeesta" joukoittain mielisairaaloihin ja muihin suljettuihin laitoksiin. Jos esimerkiksi harjoitti avioliiton ulkopuolista seksiä useiden miesten kanssa, oli vaarassa joutua huoltopoliisin ja muiden viranomaisten kontrollitoimien kohteeksi.

Tällainen traditio ei häviä yhdessä eikä kahdessa sukupolvessa. Edelleen teinitytöt tekevät valintoja ja rajaavat toimintaansa välttääkseen huoran leimaa. Edelleen minäkin, emansipoitunut aikuinen nainen, laitan vaistomaisesti jonkin epämääräisen ”maineen” konkreettisen hauskanpidon edelle. Niin syvään on juurtunut pelko siitä, että aktiivinen seksuaalisuus merkitsee vaaraa: pilkkaamista, hylkäämistä, tärkeiden ihmissuhteiden menetystä ja kuolemaa. Vaikka tarjous oli houkutteleva, ei lounasravintolan huoltomiehellä ollut mitään mahdollisuuksia.

Entäpä jos olisinkin vastannut toisin, mitä hirveää siitä olisi seurannut? Ystävättäreni olisi puistellut päätään, pahimmillaan ehkä soittanut jollekulle ja kertonut olevansa hieman huolissaan minusta. Nykyään naisen seksuaalisuutta sidotaan kevyin silkkiköysin, mutta sekin riittää, jos vanhasta muistista kuvittelemme ne rautakahleiksi.